Vältä minigolfia

Kuormittumisesta ja pinnan palamisesta minigolfradalla Maarianhaminassa ja siitä, kuinka se olisi ollut ruotsalaisen aamu-TV:n mukaan vältettävissä.

Lomailin lapsen kanssa kesä–heinäkuun vaihteessa Ahvenanmaalla. Olen vuosikaudet miettinyt Ruotsin-risteilyllä, miten kätevä ja sopivan eksoottinen Maarianhamina olisi matkakohteena. Olen ollut siellä viimeksi 17-vuotiaana kahdestaan ystäväni kanssa. Nyt äitinä mietin, kuinka vanhempamme koskaan antoivat luvan lähteä keskenämme – osasimmeko teeskennellä luotettavampia kuin olimmekaan? Tietenkin osasimme. Toki puuhailimme kaikenlaista tervehenkistäkin, kuten ajelimme tandempolkupyörällä pisin Ahvenanmaan maaseutuja, mutta tulin ottaneeksi reissun aikana myös kulmalävistyksen, johon minulla ei todellakaan ollut lupaa (muista kyseenalaisista puuhasteluistamme puhumattakaan).

Ei siitä matkasta 25 vuoden takaa (siis mitä?!) sen enempää. Let sleeping dogs lie. Ei herätetä nukkuvia koiria eikä nosteta kissoja pöydälle jne. Ajat ovat muuttuneet mutta niin on nainen ja kaupunkikin. Jos en aivan tunnista itseäni 25 vuotta vanhasta kertomuksesta, en meinannut tunnistaa muistojeni Maarianhaminaakaan. Viehättävän pikkuruisessa kaupungissa oli pittoreskien ulkomaisten lomakohteiden tunnelmaa – suloisia puutaloputiikkeja, runsain mitoin mehukkaita kukkaistutuksia, pitkä lehmusten varjostama bulevardi, ruokarekkoja ja niistä leijailevia viekoittelevia tuoksuja, vierasvenesatama, museoita moneen makuun ja helppo ja edullinen joukkoliikenne etäisempiinkin kohteisiin, kuten Kastelholman linnalle.

Mietin monta kertaa reissun aikana, miksi en ole käynyt täällä aiemmin – tai no 25 vuoteen. Mietin myös: miksei tänne voisi jopa muuttaa? Niinpä, miksei? Puhelemme puolisoni kanssa puolileikillämme (vai [-]tosissamme?) loppusijoituspaikastamme. Se olisi joku torppa jossain muuttotappiokunnassa tulevaisuudessa aikana, jolloin lapsi asuu jo omillaan. Vaikka olen ajatellut, että se voisi löytyä jostain saarelta jostain (ulko)saaristosta, en ole koskaan ajatellut, että se voisi löytyä Ahvenanmaalta – ennen kuin tietysti nyt ajattelin, ajattelen sitä, huomaan ajattelevani sitä tuon tuosta.

Vaikka Maarianhamina perin juurin täydellinen olikin, ei silti mitään niin täydellistä reissua, etteikö siihen mahtuisi myös yksi totaalihajoaminen.

Kuvittele aurinkoinen päivä. Keltainen tulipallo loimottaa pilvettömällä kirkkaansinisellä taivaalla, tuntuu poltteena olkapäillä. Lokit kailottavat asioitaan suut apposen auki. Tuuli torkkuu, eikä ilma liiku. Olemme olleet lapsen kanssa Lilla holmenissa syöttämässä kaneille ruohoa. Se on suloista puuhaa, kääpiöluppakorvan sssuloinen pikkunasssukka musssuttaa valkoapilankukkia ja voikukanlehtiä niin sssuloisesti. Niin suloisesti, että yhtäkkiä lapsi haluaa oman pupun, tietenkin hän haluaa oman pupun. Keskustelemme pupuista ja siitä, millaista hoitoa ne vaativat. Ne, nimenomaan, sillä sosiaalisina eläiminä niitä pitää olla vähintään kaksi. Keskustelemme siitä, että vielä on Luumu-koira. Siitä, kuka pupua hoitaa aina, kun lapsi on isällään. Ja siitä, että se pupu ei voi olla sitten sellainen, että aina kun lapsi on isällään, pupun hoitajaksi päädyn minä.

Lapsi soittaa isälleen ja kysyy voisi(vat)ko pupu(t) asua osa-aikaisesti tämän luona. Tarkistetaan vuokrasopimuksen lemmikinpitosääntöjä. Vuodatetaan kyyneliä. Eikö ole mitään keinoa, millä pupun voisi saada. Vuodatetaan lisää kyyneliä. Lohdutan parhaani mukaan. Ehdin itsekin ihastua pupuihin, niihin niin kovin suloisesti mussuttaviin. Kerron siitä, kuinka itsekin halusin ala-asteikäisenä koiraa vuosikaudet niin kovasti, että luin kaikki kirjaston koirakirjat ja ulkoilutin kaikkien naapureiden kaikki koirat, enkä silti ikinä saanut koiraa (ennen kuin vasta Luumu-koiran noin 18 vuotta myöhemmin), vaikka ystäväni saivat koiria ja jopa hevosia aina kun niitä halusivat, siltä se tuntui. Epäreilulta. (Lasta ei kertomukseni juuri kiinnosta.)

Kuvittele heinäkuun ensimmäisen päivän polttava aurinko. Kuvittele tunteikas lapsi. Kuvittele unelmien pupuelämän tiellä seisova äiti (minä) ja kuvittele kävelymatka hotellihuoneeseen. Kuvittele sitten matkan varrelle sattunut minigolfpaikka ja lapsen kasvoilla kirkastunut ilme. Hei voidaanko mennä? tämä kysyy.

Tässä kohtaa on painettava pausea ja kerrottava erikoisesta raskaudesta, jota koen kaikenlaiseen pihapelailuun liittyen. Pidän liikkumisesta ja erityisesti ulkona. Kiipeän mielelläni painava rinkka selässä korkeillekin kallioille (tai mäkihyppytorniin, kuten on käynyt ilmi) tai juoksen tai joogaan aivan hiki päässä ja kainalossa, mutta jos reipashenkiseen ulkoiluun liittyy a) mailoja, b) osumista tai osumisen tavoittelemista johonkin kohteeseen, c) oman vuoron odottelua, d) pallojen tms. lyömäesineiden perässä kumartelua tai e) sosiaalista kanssakäymistä ehtojen a, b, c ja/tai d täyttyessä, en vain koe sitä hupia, mitä puuhasta oletusarvoisesti on luvattu.

Hei voidaanko mennä? lapsi kysyy minigolfmielikuvien kuivattua kasvoilta suuren pupusurun aiheuttamat kyyneleet. Katson minigolfradalle, se on täynnä ihmisiä. Siis t ä y n n ä. Korkeilla aidoilla rajattu alue on kuin broilerikasvattamosta, paitsi että ihmiset ovat minigolfradalla vapaaehtoisesti. Katsahdan pilvettömälle taivaalle, katsahdan minigolfradalle, katsahdan itkettynyttä lastani. Haluatko sä silti mennä sinne, vaikka se on ihan täynnä? kysyn häneltä, vaikka oikeastaan minun pitäisi kysyä sitä itseltäni.

Radalla on 20 reikää. Se on oikeasti todella hieno minigolfkenttä, kerrassaan kekseliäs. Reiät ovat hauskoja ja sopivan haastavia. Vettä on käytetty maisemointiin ja arkkitehtuuriin nerokkaasti. Myös onni on puolellamme, onnistumme aloittamaan ratamme sellaiseen hetkeen, jossa niin edessämme kuin heti perässämmekään ei ole ketään. Meitä on kuitenkin vain kaksi, kun monella reiällä pelaajia on koko perhekunnallinen. Odotamme. Hyppäämme reikien yli, palaamme takaisin. On puheensorinaa, kiljahtelevia lapsia ja muuta hälyä. Aurinko paistaa, paistaa, paistaa, se paistaa niin kirkkaasti.

Aika tarkkaan puolivälissä, kymmenennen reiän jälkeen teen kiinnostavan huomion itsestäni: alan olla kuormittunut. En jaksa innostua enää pallon säheltämisestä mailalla kohti reikää. Alan kiinnittää pelin ja lapsen sijaan huomioni ympärillä häliseviin ihmisiin. Äänet lävistävät pääni, ja ihmisten kehot tulevat liian iholle. On kuuma ja jano. Vältän kehoni ylimääräistä liikuttamista. Siltä kuormittuminen tuntuu. Ei se mitään, ajattelen. Enää puolet jäljellä, kyllä tämä tästä ja sen jälkeen saadaan kylmää juomaa paikassa, jossa on tyhjää ja hiljaista.

Sitten lapsen hermot menevät. Ne menevät radalla, jossa pallo ei toistuvista yrityksistä huolimatta mene sinne, minne pallon pitäisi mennä. En jaksa kannatella hänen turhautumistaan vaan odotan, että se jotenkin ratkeaa itsekseen. No se ratkeaa siten, että lopulta pallo menee korkean aidan toiselle puolelle niin kauas, ettei sitä saa aidan alta mailalla koukittua. Lapsi alkaa kiivetä aidan yli. Hän voi selvitä siitä, todennäköisesti hän selviää siitä oikein hyvin. Hän on ylittänyt tällaisia aitoja parkourissa tuon tuosta.

Aita on kuitenkin liukas paskiainen hänen lenkkareitaan vasten, ja hän liukuu alas monta kertaa. Kehotan häntä kiertämään aidan (kohtuuttoman pitkä matka omastakin mielestäni). Hän ei halua kiertää, hän haluaa kiivetä. Onpa vaarallista, olen kuulevinani puheensorinaa takaani (tai ehkä se tulee pääni sisältä?). Ehkä se on vähän vaarallista, ajattelen itsekin. Lapsi liukuu edelleen lenkkareillaan aitaa pitkin alas. Sanon hänelle, että kiertää aidan. Hän suuttuu ja heittää mailansa maahan. En jaksa ottaa vastaan hänen suuttumustaan, vaan kiviset kasvoni käskevät hänen nostaa mailansa, sillä pelit on nyt pelattu. Hän tietää, että kivisille kasvoilleni ei auta sanoa vastaan, ei auta ehdottaa mitään. Kävelemme peräkanaa, me kaksi kivikasvoa, kaikkien niiden iloisesti sorisevien perheiden läpi aloituspisteelle, jossa kysyn lapselta, hakeeko hän pallon ja jatketaan vai lopetetaanko pelaaminen.

Pelaamme reiät loppuun sovussa, mutta ainut, mitä oikeasti pystyn ajattelemaan, on että haluan mahdollisimman pian pois täältä, en halua jäädä edes pelin jälkeen juomaan sitä kylmää juomaa, josta vielä hetki sitten haaveilin. Haluan kävellä hiljaisuudessa hotellihuoneeseen ja upota puhelimeen tai kirjaan tai joogamattooni, hetkeksi nollata itseni näin.

Ja niin tapahtuu.

Analyysiin taipuvaisena ihmisenä kävin tietysti läpi mahdollisia kohtia, joissa hajoamisen olisi voinut välttää toimimalla toisin. Jälkikäteen ne on helppo havaita. Vastentahtoisuus täynnä olevaa minigolfkenttää kohtaan. Ensimmäisten kuormittumisen merkkien havaitseminen (ensimmäisten merkkien havaitseminen on yhtä kuin kuormittuminen; ei niin, että siitä se vasta jotenkin alkaisi ja olisi vielä väistettävissä), ympäristön vuotaminen minuun, kaiken tämän aiheuttama kivikasvoisuus, kärsimättömyys, henkinen poissaolevuus… Merkkejä oli kyllä.

En kuitenkaan säti itseäni siitä, ettei tässä, kuormittumisen ennaltaehkäisyssä, tapahdu ikään kuin minkäänlaista edistystä. Olen yhtä herkkä kuormittumaan kuin viisi tai kymmenen vuotta sittenkin – tai jopa herkempi. En myöskään osaa ennaltaehkäistä sitä juurikaan taitavammin kuin 10 vuotta sittenkään. "Minkäänlaista edistystä" on muutenkin huono sanavalinta kuvaamaan tilaa tai ominaisuutta (ihmisen taipumusta kuormittua), kun kyse ei ole mistään lineaarisesta polusta vaan pikemminkin monen alati muuttuvan tekijän summasta. Ja vaikka ei tapahdu "edistystä", sellaista edistystä sentään tapahtuu, että tiedän, miten tästä taas noustaan. Ja se on: ottamalla sitä kuuluisaa omaa aikaa, uppoutumalla omaan rauhaan edes hetkeksi.

Enempiin analyyseihin vajoamatta kyse ei ole siitä, että olisin jotenkin huono ihminen tai vanhempi, eikä kyse tietenkään ole siitä, että lapseni olisi jotenkin huono ihminen tai lapsi. Kyse ei edes ole siitä, että suhteemme olisi huono tai emme osaisi viestiä keskenämme.

It’s not you, it’s the environment.

Kyse on tietenkin ympäristöstä. Ja ympäristöllä tässä tarkoitan paikkaa ja tilannetta, millainen se kulloinkin on. Kun (herkkä) ihminen kuormittuu, kamelin selkä katkeaa sitten kun se katkeaa. Aina ei ole mahdollista vetäytyä omiin oloihinsa nollaamaan sillä hetkellä, kun kuormittumisen ensi merkit panee merkille (jos panee). Voi tulla tilanne, jossa sitä seisoo maila kädessä keskellä paahteista ja ihmisten hulinoittamaa minigolfrataa kiukkuisen lapsen kanssa, ja omat kognitiiviset voimavarat riittäisivät sillä hetkellä lähinnä omien silmäluomien sisäpintoihin muodostuvien unenomaisien kuvien katseluun ja mieluiten vaaka-asennosta.

Tämä on tietysti ihan selvä asia. Aina ei pysty kätkemään itseään maailmalta saman tien, ja sen kanssa on vain tultava toimeen.

Mutta mikä siitä tilanteesta tekee niin hirvittävän, mietin? Olemme kaikki ihmisiä, ja ihmisillä voi joskus palaa pinna. Kaikki vuorovaikutustilanteet eivät onnistu ja tulee sanottua jotain, mitä ei tarkoita, äänensävyllä, jota ei oikeasti haluaisi koskaan käyttää.

No se on tietenkin: Mitä muut ajattelevat?

Siksi minigolfhajoaminen tuntui niin sietämättömältä.

Millainen äiti tuokin on, kun antaa lapsen kiivetä noin korkealle aidalle? Vaarallista.

Voi lapsi raukkaa, äitinä tuollainen tiukkis, mahtaako olla väkivaltainenkin vielä?

Näyttävät olevan kahdestaan liikkeellä, onkohan lapsella elämässään yhtään turvallista aikuista?

Ympäristön vuotaminen rajojeni sisäpuolelle sai minut kyseenalaistamaan itseni. Siksi hetkellinen ylikuormittuminen ja pinnan palaminen tuntui niin kertakaikkisen hirveältä. Eivät ne muut minusta mitään ajatelleet. Tuskin edes huomasivat, että siellä on nyt yksi äiti, joka ei ihan koko aikaa jaksa hymyillä. Se olin minä, joka näitä ajatuksia laitoin muiden päihin. Tai en edes minä – kuka se oli? En ole pitkään, pitkään aikaan saanutkaan vieraakseni tällaista mattoa jalkojeni alta vetävää sisäistä paskanpuhujaa. Ja on sanottava, etten kyllä kaipaa häntä yhtään.

Kuulostaa siltä, että meillä oli kaikkea muuta kuin rentouttava loma Ahvenanmaalla. Se ei tietenkään pidä paikkansa, mutta hajoamisilla on tapana viedä kestoaan enemmän kaistaa kokonaisuudesta. Olikin hauska (!) sattuma, kun viimeisenä aamuna istuessamme hotellin aamiaisella telkkarista tuli jokin ruotsalainen aamuohjelma, jossa keskusteltiin jaksamisesta kesälomalla (too little, too late). Näkökulma oli toki kunnon yksilökeskeisen suoritusyhteiskunnan tapaan palautumisessa kesäloman aikana nimenomaan työelämästä, mutta kiinnostavasti neljästä ohjeesta kaksi ensimmäistä osui tähän minigolfhajoamiseenkin aika hyvin:

1. Vältä kuormittavia ympäristöjä.

2. Valitse rentouttavia aktiviteetteja.

Voin myös kääntää nämä kontekstisidonnaisesti muotoon:

1. Vältä minigolfia.

2. Valitse muita aktiviteetteja kuin minigolfia.

No. Kääriäksemme tämän naakkapostin napakkaan pakettiin ja päästäksemme itse kukin jatkamaan palautumistamme rentouttavilla kesälomillamme (en oikeasti ole lomalla) tiivistettäköön, että elämässä ei vain aina pysty välttämään minigolfia (tai muita kuormittavia ympäristöjä) eikä elämässä pysty aina valitsemaan rentouttavia aktiviteetteja. Elämä on sillä tavalla liukas paskiainen toisinaan, mutta siitä selvitään. Jotain lapsen huumorintajusta kertoo kuitenkin se, että hän ehdotti minigolfin pelaamista myös laivalla paluumatkallamme takaisin Turkuun. (En tällä kertaa kuitenkaan valinnut sitä.)

Kiitos, kun olet.
Kiitos, kun luet.

---

Saatat tykätä myös näistä: