Ja hetken tie

Katso ja antaudu, on sanoma, jota luonto toistuvasti meille opettaa. Kiihkoseremoniallinen (eiku!) muistelu Iso-Melkuttimen ja Hämeen Ilvesreitin maisemista.

Vietin hyvän ystävän kanssa viime viikolla muutaman päivän Lopella patikoiden ja leiriytyen pitkin Iso-Melkuttimen ja Hämeen Ilvesreitin varrelle ripoteltujen metsälampien rantoja. Saatoimme hetkittäin lipsahtaa Tammelankin puolelle, en ole varma, keskellä metsää ei ollut liikennemerkkejä kuntarajoja osoittamassa.

Valmistautuminen jää näköjään näissä elämäntilanteissamme prioriteettilistan hännille; päätimme retkikohteenkin päivää ennen auton starttaamista Vanhalinnasta. Se valikoitui sääennusteiden mukaan, jotka osoittautuivat tosin lopulta ihan vitsiksi, eivät edes kovin hyväksi. Ilmatieteenlaitoksen povaama puolipilvinen hennon leppeä kesäkuun lopun keli oli lopulta monta päivää taukoamatonta saavista vettä niskaan -hupailua. Tai sen verran sade optimistien iloksi taukosi, että juuri kun olimme uskaltautuneet ripustamaan läpimärät vaelluspöksymme narulle riippumaan, päätti kesä toisin ja antoi jälleen ämpärillisen.

Ajattele tuhkanharmaasta noenmustan sävyihin vaihtelevaa taivasta. Ajattele sadetta. Ajattele sateen valumista lippalakkien lippojen yli ja kyllästymistä kuorivaatteiden läpi. Ajattele hikisennihkeitä vartaloita kylmännihkeiden kuorivaatteiden tiukassa otteessa. Ajattele läpimärkää metsää. Ajattele läpimärkiä oksia ja lehtiä ja pohjakerroksen varpuja ja ruohoja, jotka kastelevat kaiken sen, minkä taivas hupsista vaan unohti. Ajattele vaelluskengän alla pesusienimäisesti huohottavaa läpimärkää rahkasammalta. Ajattele sen jälkeen jalkapohjan alla pesusienimäisesti huohottavaa läpimärkää vaelluskenkää. Ajattele kaikkia niitä hyttysiä ja mäkäräisiä, jotka suorastaan tikahtuvat naurusta haistettuaan kaksi läpimärän metsän läpimärästämää, houkuttelevan hikistä ihmispoloa.

Olin aikeissa kirjoittaa Iso-Melkuttimen-patikkareissustamme kiihkoseremoniallisen kiitospuheen ystävyydelle ja sille, että hyvän ystävän kanssa pärjää olosuhteissa kuin olosuhteissa (vaikka auton hajottua viikonloppua vasten keskelle ei mitään jossain päin Sodankylää tai Lappia ylipäänsä, esim.), kunnes tajusin, että olen jo kirjoittanut sellaisen tekstin viime vuonna.

Sitten olin aikeissa kirjoittaa kosteasta patikastamme tekstin, jossa pohdiskelen humoristisesti enkä lainkaan itseironisesti jaaritellen siitä, miksi ihminen oikeastaan lähtee metsään luonnon armoille kastumaan ja vuoroin palelemaan, vuoroin hikeentymään, tauotta hyttysten appeeksi joka tapauksessa. Kunnes tajusin, että olen kirjoittanut sellaisenkin tekstin viime vuonna.

Mutta ehkä retkeily pohjimmiltaan onkin sitä. Luonnossa olemista ajoin melko äärimmäisissäkin olosuhteissa. Sellaisissa, joissa hyvän ystävän läsnäolo merkitsee erityisen paljon.

Luontoonhan ei voi mennä toivomuslista takataskussa (aurinkoa, kevyttä tuulta, ei juuri hyttysiä, kivaa kuin sirkuksessa mutta eri tavalla). Metsään ei voi mennä sillä tavalla et hei me tilattiin helppoa ja mukavaa, ei me tämmöstä mörönp*rsemyrskyä tilattu. Eikä näitä hyttysiä. Eikä näitä mäkäräisiä. Eikä me muuten tilattu tätä rinnettä pitkin telttaan valuvaa kuraakaan (jota olikin muuten sitten kaikkialla).

Ja mitä muuta me emme tilanneet? Mitä me emme olisi mitenkään osanneet tilata?
Kohtaamisia.

Kevyessä vireessä omaehtoisina huojuvia vanamoja, jotka ovat kukassa niin kukassa, ettei meistä kumpikaan ollut nähnyt niin paljon vanamoja niin kukassa niin paljon ja niin ihan tosi tosi kaikkialla.

Kissankäpälää ja rohtotädykettä ja karvaskallioista – kaikenlaisia kasveja, joiden nimet ovat kuin satukirjasta, ja yhtä vanamosatua koko metsä olikin! (Rätvänä oli ehkä poikkeus tästä kyllä, miten onkin niin ruma nimi annettu suht somalle kukalle, mietimme.)

Metsäautotietä liekkien lailla nimensä mukaisesti täplittäviä hopeatäpliä.

Niin monta lannan lemusta huumaantunutta metsäsittiäistä, että yksi heistä lensi kiihkossaan hyvää ystävää suoraan rintalastaan (vai sydämeen?).

Kuikkia, kuikkia, kuikkia.

Ja kanssaihmisiä. Heitäkin kanssaluonnonystäviä. Rankkasateessa yksin geokätköilevää naista. Nuorta aikuista tytärtä isänsä kanssa, jolle on reilu kuukausi sitten asennettu polveen tekonivel. Eräpappaa, joka on aamun alkajaisiksi patikoinut ympyräreitistä 12 kilometriä ja aikoo patikoida loput 15 iltapäivänsä ratoksi, ehtiä kotiin yöksi sentään. Ja nuorta aikuista poikaa eläkeiän kynnyksellä olevan äitinsä kanssa, jonka suurena unelmana on opetella viettämään aikaa metsässä, telttailla… pehmeästi aloittaa se paistamalla nuotiolla makkarat nyt ensin.

Niinpä me keitämme hyvän ystävän kanssa toisillemme vettä aamukahviin, ripottelemme jääkaapin pohjalta mukaan leikatut ruohosipulit toistemme kidneypapu-arrabbiata-kattiloihin. Nostamme sateensuojaan toistemme kuivumassa olleita kuorivaatteita, nostamme toisiamme kädestä toisen kyykistyttyä sitomaan kengännauhaa tai kuvaamaan jotain pientä maanrajassa, vanamoa tai keltatalvikkia, ja lopulta: nostamme maljat, punaviinimaljat me nostamme kuksillamme päivän päättymisen kunniaksi laavulla, hörpimme vuorotellen minikokoisesta Baileys-kermalikööripullosta Kalajärven kainaloon asetellulla penkillä istuen, rinkat selässä, perseet märkinä, hyttysverkot kasvoilla valuen ja jokaisen suullisen jälkeen vienosti voihkaisten tai vuohimaisesti määkäisten juoman erinomaista makua, tunnelman herkkyyttä tai hetken ikimuistoisuutta, mitä milloinkin. Kelaamme päissämme alati levyä vaihtavaa jukeboksia, jäljitämme kadonnutta säveltä, mitä milloinkin.

Hetken tie, ja hetken tie on kevyt kulkea.
Jotain puuttuu, mutta se ei löydy.
On vain hetki ja tie ja kevyt kulkea.

Palattuamme patikan jälkeen Räyskälän parkkipaikalla odottavan uskollisen, Sodankylän-reissustammekin selvinneen valkoisen ratsumme luokse, me kuoriudumme läpimäristä tamineistamme ja vaihdamme housuja ja paitoja ja rintaliivejä, vaikka vieressä matelee matkailuautojen jono pian Räyskälän lentokentällä käynnistyviin Suviseuroihin, uskaltaudumme sittenkin tarkistamaan varpaidemme rakkotilanteen (ihan hyvä) ja googletamme lähimmät Heset.

Ajomatkalla kotiin, vatsat hampurilaisista ja ranskalaisista ja Coca-Colasta täynnä, me, muistot jo ajan katinkullalla patinoimina, huuhdahtelemme yhteen ääneen ja vuorotellen, kuinka ihanaa kaikki silti oli. Selvitämme vimmaisesti, milloin pääsemme jälleen lähtemään yhdessä metsään, sillä metsään on päästävä ja äkkiä ja pian, milloin oi milloin (ja toissijaisempana mutta silti ihan olennaisena kysymyksenä: minne?).

Sillä jos meillä on märkää ja hyttysiä ja kuraa, on meillä myös toisemme.
Meillä on toisemme, ja hetken tie.
Ja hetken tie on kevyt kaksin kulkea.

Ps. Sorry tästä taisi sittenkin tulla a) kiihkoseremoniallinen kiitospuhe ystävyydelle ja b) humoristinen mutta ei lainkaan itseironinen jaarittelu siitä, miksi ihminen oikeastaan lähtee metsään, kun hän voisi olla kaikkine mukavuuksineen kotona. Lupaan kirjoittaa loppukesän patikkareissuilta jotain vallan muuta (ei ehkä kannata henkeään pidätellä kuitenkaan, saatat kuolla hapenpuutteeseen, sisältövaroitus ja mitä kaikkea tähän väliin, vastuuvapauslauseke!).

Pps. Hyvä ystävä Anne teki taas Instagramiin NIIN IHANAN videon, ja sain kerättyä joitakin tunnelman rippeitä siitä talteen myös YouTube-kanavalleni täällä. (Kanavallani on muuten kuusi tilaajaa!! [joista yksi on ehkä lapseni ja yksi ehkä äitini]).

Ppps. JA (!) on myös mainittava, että jotain ihmismieltä hyväksyntään ja antautumiseen ravisuttelevalla tavalla kouluttavaa on kuusikon takana pahaenteisenä mustikan sävyihin taittavassa myrskypilvessä silloin, kun pieni ihminen seisoo melkein pilven alla päällään juuri ne vaatteet jotka hänellä sattuu päällä olemaan, selässään rinkka ja mukanaan kaikki se maallinen omaisuus, joka hänellä faktisesti juuri siinä hetkessä on. Katso ja antaudu, on sanoma, jota luonto toistuvasti meille opettaa. Sanoma, joka on sovellettavissa yleisesti, esim. elämään itseensä.

Pppps. (En olekaan hetkeen sekoillut peeässieni kanssa tähän malliin, mutta…) rehellisyyden nimessä esitimme silti kotimatkalla toiveen (joo!) siitä, että seuraavalla reissulla voisi sataa vaikka ihan vähän vähemmän.

Kesäkuun lainaus

on ikisuosikkilainauskirjastani elikkäs Anthony de Mellon Havahtumisesta (LIKE 2000, suomennos Vuokko Rissanen). Löysin oman kappaleen tästä hyllyyni Tampereen ja ehkä koko Suomen heittämällä parhaimmasta antikasta, Lukulaarista, jossa vierailin alkukesästä ihanaisen Rämsöön-ystäväni Susannan kanssa.

"Haluatte kai toivoa jotakin parempaa kuin se, mitä teillä on juuri nyt. Muutoin ette toivoisi. Silloin kuitenkin unohdatte, että teillä joka tapauksessa on jo kaikki, vaikka ette tiedä sitä. Miksi ette keskity siihen, mikä on, sen sijaan että unohdatte nykyhetken ja haaveilette paremmasta tulevaisuudesta? Tulevaisuus on vain uusi ansa."
Anthony de Mello: Havahtuminen

Ppppps. Tässä kun kirjoittelen tätä naakkapostiani, työhuoneeni ikkunan eteen olkkarin kattopellille pompsahtaa kirjosieppovauva! Hän on niin pieni ja pörröinen ja vähän pihalla mutta niin sirpsakkana ja ihanana etten ehkä kestä!

---

Saatat tykätä myös näistä:

Ja mansikka ja minä ja kesä ja ah!

Ensimmäinen yksinvaellukseni

S O D A N K Y L Ä – Osa 1

S O D A N K Y L Ä – Osa 2