Ja mansikka ja minä ja kesä ja ah!

Havaintoja suloisesta joutilaisuudesta ja sen vastinparista, Seitsemisen kansallispuistosta, hyvästä ystävästä, Jack Kerouackista ja kesän hupenevasta olemuksesta. Vähän myös lehtokurpista.

Kuulin jo kesäkuun lopulla radiosta, että mustikat ovat ajoissa ja alkavat olla Suomen eteläisimmissä osissa kypsiä. Istuin autossa pihalla, olin kai tulossa jostain tai menossa johonkin ikään kuin liikkeessä joka tapauksessa ja ajattelin tai huusin ääneen EIKÄ! Olen viime vuosina ollut erittäin innokas mustikanpoimija ja kykkinyt varvikossa kilotolkulla. Metodini on siisti sorminäppäryys, joogasta tuttu syväkyykky malasana sekä rinteissä näppärä utthita parsvakonasana. Mutta EIKÄ! ajattelin tai huusin, sillä EIKÄ! en nyt millään ehtisi viettää päiväkausiani metsässä marjojen perässä. On niin paljon kaikkea muutakin ihanaa just nyt.

Poden aivan ennenkokemattoman suurta kesästressiä. Tai en tiedä, ehkä stressi ei ole oikea sana kuvaamaan ihanien (kesä)asioiden haalinnasta aiheutunutta ähkyä. Olotila on silti vähän sama kuin jos olisit syönyt kolmetoista uutta perunaa Keiju Merisuolan kanssa, kaikki rasian Tofu Skewersit, kaksi ja puoli grillattua maissia (ei niitä puolikkaita vaan kokonaisia), nekin Keiju Merisuolassa uitettuina, noin kaksi kolmasosaa isosta mansikkapavlovasta mintunlehtineen päivineen, ja sitten haluaisit vielä syödä anopin tuomat Kouvolan lakritsit (tietysti koko pussin kerralla, mikä on aika paljon, vaikka koira auttaakin syömällä vähintään joka toisesta lakritsinpalasta muutaman millin paksuisen päädyn), mutta koska et oikeastaan jaksa syödä lakritseja, (jotain kohtuuden tajua sentään!), päädytkin nuolemaan loput keksitaikinat Ben & Jerry’s Cookies on Cookie Dough -purkin pohjalta.

Ihanien kesäasioiden ähky tuntuu ihan samalta – mutta päässä! On mökkireissua ja telttareissua ja reissureissua, markkinaa ja iltatoria ja grilli-iltaa. Uimarantaa, hiekkarantaa ja rantahiekkaa. Laituria ja mutapohjaa. Niinpä vielä kun kesäkuun lilluttelin ajattomassa nyt-hetkessä ja nautin liki kolmeviikkoiseksi venähtäneestä lähivanhemman lapsettomasta kesälomasta (joka on sivumennen sanoen ainut kesälomankaltainen ajanjakso, jollaista olen kokenut tarpeelliseksi viettää 14-vuotisen itsenäisen ammatinharjoittajan eli yrittäjän taipaleeni aikana), tunsin jokaisen ruohonkorren varpaideni välissä, ahmin jokaisen lukemani romaanin kuin uunituoreen hapanjuurileipäviipaleen… ja kiepsautin vuorokausirytmini niin päälaelleen kuin sen vaan milloinkaan voi kiepsauttaa, itselleni illan virkulle luontaiseen tapaan.

Mutta hei vaan heinäkuu, ja huomaan ahnehtivani kesää ja sen nyt jo hupenevaa olemusta. Huomaan otteeni irtoavan tästä näin mitä juuri nyt on, ajatukseni rientävän vastentahtoisena mutta rientävän yhtä kaikki ajoittain, hetkittäin, silloin tällöin syksyyn, aivan liian varhaisiin kouluaamuihin, lokakuisiin lätäköihin, harmaaseen harmaaseen harmaaseen. Nautinhan kesästä? mietin. Muistinhan nauttia kesästä niin kauan kuin sitä kesti? kysyn itseltäni tuolloin. Sillä niin kauan kuin sitä kesti on itse asiassa, marraskuun pohjattoman syvän nielun avautuessa ammolleen, itse asiassa se on niin vähän kuin sitä kesti, sen minkä se kesti.

(Itse asiassa Nani Annette kirjoitti hiljattain upean tunnelmallisen tekstin haikeudesta kesän äärellä täällä!)

Joten kun ystäväni jäi omalle kesälomalleen ja (samoissa tuumin, kuulen) pyytää lähtemään parin yön vaellukselle, mieluummin kolmen, minne tahansa, mutta vaikka nyt Seitsemisen kansallispuistoon, minä ajattelen lasta ja koiraa ja puolisoa, hetken ajattelen kaikkia heitä mutta sitten minä ajattelen itseäni ja sitten ystävääni, tätä kesäämme, lyhyttä, niin lyhyttä kesäämme ajattelen. Ja minä sanon JOO!

Ja voi että sentään. Tämän joon ansiosta lähdimme sitten hyvin pian kolmen yön ja neljän päivän patikalle, VAIKKA satoi (jos ei nyt koko ajan niin todella paljon satoi ja todella useasti satoi) ja VAIKKA oli mäkäräisiä (heti parkkipaikalla he pyrkivät iholle kaikkia hyttysverkkojen lakeja rikkoen) ja VAIKKA uitetussa metsässä oli hyttysiä (enemmän kuin mihin olen koskaan eläessäni törmännyt). VAIKKA kaikki tämä, niin me lähdimme. Ja kaikesta tästä huolimatta ja nimenomaan kaiken tämän takia, reissu oli seikkailu – ehkä juuri sellainen seikkailu, jota voi takkatulen loimussa Irish Coffeen lämmittäessä kämmeniä ilolla ja vähän ihmetykselläkin muistella, loppuvuoden kelien rummuttaessa mustanpuhuvan ikkunan takana infernaalisimmillaan.

Havaintoja(ni) ynnä muuta Seitsemisen kansallispuistossa

• Yövyimme Uittajanpolun varrella 1) Kirkas-Soljasella, 2) Liesijärvellä ja 3) Haukilammella. Kanssaretkeilijöiden lukumäärä korreloi suoraan sademäärän kanssa. Jos jatkossa koen tarvetta helliä introverttiä itsessäni, katson säätiedotuksia ja retkeilen yksinomaan rankkasateessa.

• Taukoamattomalla vesisateella oli myös arvaamattoman armollinen puoli: teltan suloisessa joutilaisuudessa tulin kiittäneeksi itseäni Jack Kerouacin Matkalla-romaanin alkuperäisen (paksun ja tiheään painetun) version mukaan pakkaamisesta (On the Road 1957).

• Mitä pienempi vesistö, sitä idyllisemmät maisemat (etsi kartalta mielellään kaikki lammet).

• Metsäpaloaukealle puhjenneesta maitohorsmaniitystä voi hyvin ottaa 58 valokuvaa.

• Sammakonpoikasestakin voi hyvin ottaa 58 valokuvaa.

• Hyvän ystävän kanssa on hyvä patikoida, sillä hyvä ystävä antaa tilaa tunteille ja hurahduksille ja Seitsemisjoen lailla vapaana virtaavalle vuorovaikutukselle. Mutta ennen kaikkea hyvä ystävä voi venyttää rinkan olkahihnaa sen verran, että jäykinkin olkapää (minun) solahtaa taas tauon jälkeen kantoasentoonsa.

• Hyvä ystävä voi myös kiskoa ylös lammesta iltapulahduksen jälkeen, jos se on omin avuin hankalaa.

• Puuro ei maistu aamiaisella loputtomiin vaikka alas meneekin.

• Repe Sorsa on ihan oikea sorsa, ja yöllisestä melskeestä päätellen hän asuu Haukilammella Seitsemisen kansallispuistossa.

• Kaikenlaisten sorsien ja kurppien yöllistä melskettä on aikansa hauska kuunnella, mutta unensaannin näkökulmasta Loop-korvatulppani osoittautuivat jälleen korvaamattomiksi (!).

• Lehtokurpan liikehdinnän imitoinnista voi aiheutua niin voimallinen naurukohtaus, että vatsalihaskramppi tuntuu vielä kotonakin.

• Lehtokurpan jammailevaa liikehdintää voi imitoida niin, että lintu on mahdollista myöhemmin tunnistaa, vaikka lajia ei koskaan ennen nähnyt olisikaan.

• Rantasipi on hotelli mutta myös kurppien heimoon kuuluva lintu, jonka ääni on hiljaisuutta selkeärajaisesti halkova pilli.

• Kiltin tytön syndrooma voi edelleen vähän liiankin hyvin 40-vuotiaissa itsellisissä erämuijissa, kun taukopaikalle pelmahtaa Metsähallituksen (?) setäsetiä.

• Miksi tuli on vaikea saada syttymään juuri silloin kun paikalla on setäyleisöä, kun se kaikkina muina aikoina syttyy lähes ajatuksen voimalla? Olkoonkin, että puut eivät olleet kosteita vaan märkiä, sytykkeitä ei ollut ja sytyttimetkin olivat kehnonpuoleisia.

• Olisipa Suomessa enemmän suojeltua metsää ja suota.

• Jos vain Suomessa olisi enemmän suojeltua metsää ja suota, olisi myös enemmän TÄLLAISTA maastoa ja maisemaa, näin syvältä jostain keuhkojen alta kouraisevan ihastuttavaa.

• Kun moottorisahan käyttäjä on kaatanut majavan jo hyvään vauhtiin aloittaman puunrungon, onko moottorisahan käyttäjä ollut varma siitä, että hän on kaatanut puun juuri siihen, mihin majava on suunnitellut puun kaadettavan?

• Mikään ajatus tai havainto ei ole niin pöljä, etteikö hyvä ystävä olisi ajatellut juuri aivan samaa.

Seitseminen oli ihana, mutta mitä kuuluukaan ihanien kesäasioiden ähkylleni? Sekin voi vähän liian hyvin. Ehdin jo mustikkaankin, mutta… haluan myös joogata Turun linnan puistossa mahdollisimman paljon, sillä kolme neljäsosaa vuotta joogaan olohuoneen lattialla ja tuijotan tapettia. Haluan käydä juoksulenkillä mahdollisimman usein myöhäisen illan leppeässä tuulessa ja nostaa käteni hopeapajun kainaloiden alla, hivellä hänen helttojaan, tanssia sitten lenkin viimeiset hitaat ojanposken mesiangervojen kanssa. Sillä… arvaatteko? Kolme neljäsosaa vuotta juoksen niin pimeässä, etten näe angervojen mädänneitä varsia saati tunne heidän kosketustaan kaiken kerrospukeutumiseni lävitse. Haluan yöpyä teltassa viisi yötä tunturissa ja kolme yötä kansallispuistossa ja ihan vain pikaisesti lähimetsän ryteikössä, sillä kolme neljäsosaa vuotta nukun omassa sängyssäni, enkä sittenkään saa juuri minkäänlaista lisäarvoa orkidea-aiheisista satiinipuuvillalakanoista. Haluan mökkeillä ja matkustaa ja lukea ja kirjoittaa ja syödä ja OLLA VAAN, sillä kesä on kirkas ja valoisa ja kesällä minäkin olen kirkas ja valoisa.

Ja niin vaan kun on neljän päivän ajan syönyt metsässä eri tavoin mahdollisimman pieneksi ja kevyeksi säilöttyä ruokaa ja ostaa vaelluksen jälkeen ensimmäisestä vastaan tulleesta kaupasta rasiallisen mansikoita, sitä havahtuu. Kun rasian ensimmäinen mansikka puraisusta ikään kuin raukeaa suun limakalvoille täydellisenä ja makeana, niin makeana, on se kuin pieni orgasmi. Ja sen pienen hetken ajan minä olen nyt ja minä olen tässä. Ei ole muuta. On vain nyt.

(Ja mansikka ja minä ja kesä ja ah!)

"[…] tärkein ja ydin on se että me tunnemme SEN ja me tunnemme AJAN ja me tiedetään että kaikki on tosiaan hienosti." Sitten hän tarttui minua hihasta ja kuiskasi hikoillen: "Katso nyt vain noita tuolla edessä. Heillä on huolia, he laskevat kilometrejä, he miettivät missä nukkuisivat ensi yönä, paljonko rahaa menee bensaan, millainen on sää, miten he pääsevät perille… ja koko ajan he kuitenkin pääsevät perille, käsitätkö."

Jack Kerouack: Matkalla (suom. Markku Lahtela)

Kiitos hyvälle ystävälleni Annelle kaikesta edellä mainitusta sekä valokuvista ja videoista, joita olen saanut käyttää. Anne teki Instagramiin upean kelan Seitsemisen kansallispuiston -reissustamme, ja vaikken yhtä upeaa videokoostetta saanutkaan aikaiseksi, latasin jonkinlaisen tekeleen myös YouTube-kanavalleni.