Onhan tää nyt aika lohdutonta ruskeeta krähmää
Rakkaudesta metsäkartoitukseen ja metsiensuojeluun.
Makaan Nuuksiossa teltassani ja luen taskulampun valossa Juha Kauppisen tuoretta teosta Kertomus Maasta – ratkaisuja ilmastonmuutokseen ja luontokatoon. Viereisistä teltoista kuuluu vaimeaa tuhinaa ja vetoketjujen availua. Käki kukkuu ja lehtokurppa narisee lentäessään pittoreskin Ruuhilammen yli. Rantasipi ei saa puoleen yöhönkään mennessä päätökseen tarinaansa, johon huuhkaja lopulta vastaa varovasti, ikään kuin lisätietoja kysellen huu-hu. Huu-hu? Kuusen lammen pintaan sirottelema siitepölykalvo särkyy pulahtajien painosta; hiukseni lepäävät puhallettavalla tyynylläni märkinä ja saunan jäljiltä tervantuoksuisina.
Olen metsäkartoituskoulutuksessa1 parikymmenen muun metsiensuojelusta kiinnostuneen kanssa ja kulkenut kaksi päivää erityyppisissä metsissä tutustumassa erilaisiin jäkäliin, sammaliin ja kääpiin. Opetellut tunnistamaan vanhan metsän indikaattorilajeja, luontoarvolajeja, METSO-ohjelman kriteerit täyttäviä rakennepiirteitä. Laskenut lahopuukuutioita hehtaarilla, upottanut vaelluskenkäni suohon ja nauttinut elämästä niin paljon, että itkettää ja kiroiluttaa samaan aikaan.
Erityisesti Etelä-Suomessa maankäyttö on merkittävimpiä syitä luontokatoon ja metsälajien uhanalaistumiseen. Ottamatta nyt kantaa tehometsätalouteen tai talousmetsien hoitoon, kuntien ja kaupunkien omistamia metsiä lähes kaikkialla uhkaa paine käyttää metsämaata muuhun tarkoitukseen, usein rakentamiseen. Moni meistä on kokenut sen: rakkaan lähimetsänsä kaavoittamisen asuin- tai teollisuusalueen tai tiehankkeen rakentamiseen. Vaikka juuri metsiä meidän pitäisi vaalia, metsiä säästää ja suojella.
Metsäkartoitusviikonlopun aikana päähän pälkähtänyt ajatus: luonnonsuojelualueet ovat Suomessa ja Suomelle ylpeydenaihe, mutta uusien suojelualueiden perustamiseen suhtaudutaan nihkeästi. Miksi?
Pyrkimykseni lähestyä jotain, jota voisi kutsua vastaukseksi tähän: Metsiin kohdistuu paljon kilpailevia, toisensa poissulkevia arvoja, eikä intressien yhteensovittaminen aina onnistu tai ole edes ihanteellista. Kasvua tavoittelevassa talousjärjestelmässä metsämaan arvo nähdään sen mahdollisen tuoton kautta, ja kun metsää suojellaan, suojellaan se samalla sen luonnonvarojen tai sen maa-alan hyödyntämiseltä talouskasvun tueksi. Ajatus metsän itseisarvosta ei sovi kapitalistiseen lähestymistapaamme, jossa kaiken tekemisen tai (olemassa) olemisen tavoite on tuottaa talouskasvua ja lisätä vaurautta. Siksi uusien suojelualueiden perustamiseen suhtaudutaan nihkeästi, ajattelen. Kyse on vastahankaisuudesta ikään kuin saavutettujen (talouskasvun) etujen menettämistä kohtaan. "Ikään kuin" siksi, että ihmiskuntana me olemme ottaneet omistukseemme maa-alueet ja hallinneet niiden käyttöä omavaltaisesti vuosisatoja. Vaikka nimenomaan tätä sopii pohtia: kuinka voimme menettää jotain, joka ei ole ollut meidän alun perinkään? Kuinka voimme menettää jotain, joka ei ole itse saavuttamaamme?
Pysähdymme valoaukon kohdalle. Järeitä kuusia on kaatunut ajan mittaan useampia, ja ne muodostavat metsänpohjan päälle ristikon, jonka latvustoon puhkaisemasta reiästä valo pääsee sisään metsään. Yhden kaatuneen ja osin lahonneen puun rungolla kasvaa ruostekääpä, yksi vanhan metsän indikaattorilajeista. Kumarrumme vuorotellen tutkimaan sitä luupeillamme, valokuvaamme sitä kuin haparoivia ensiaskeleitaan ottavaa taaperoa. Ja täällä on sormisaraa, täällä lillukka ja tässä sulkasammalta. Kuvaan ja kirjoitan ylös. Sulkasammal on kaunista, nimensä mukaisesti kämmenelläni sulkamaisesti kaartuvaa, ja vaikkei se uhanalaista olekaan tai indikoi sen kummemmista luontoarvoista, voi se olla merkki siitä, että samalta alueelta löytyy myös yövilkkaa, hentojuurista havumetsien kämmekkää, jota ei juuri esiinny alle puolen vuosisadan ikäisissä metsissä.
Metsäkartoitusviikonlopun aikana päähän pälkähtänyt ajatus: lähestulkoon kaikissa suojelualueiden perustamispäätöksissä taustalla on yksittäisten ihmisten tai luonnonsuojelujärjestöjen aktivismia. Metsien suojelussa yksilön toiminnalla on todellakin väliä.
On liian helppoa vedota yhteiskunnan rakenteisiin tai päättäjien byrokratian hitauteen. Tai siihen, ettei tiedä asiasta riittävästi, ettei asia oikeastaan kuulu minulle, kuka minä olen tähän asiaan nyt puuttumaan, on varmasti pätevämpiäkin ihmisiä, varmasti joku asiantuntevampi on suunnitellut asian näin ja suunnitelmissaan tarkastellut päätöksensä vaikutuksia kaikilta mahdollisilta kanteilta, toiminut hyvässä tahdossa niin kuin me kaikki toimimme hyvässä tahdossa parhaamme mukaan.
Ei.
Meillä yksilöillä on moraalinen kompassimme juuri siksi, että voimme toimia sisäisen äänemme mukaan, ajattelen, tehdä päätöksiä sen mukaan, minkä me ajattelemme olevan oikein. Jos luontoarvoiltaan rikkaassa ja monimuotoisessa, luontotyypiltään uhanalaisessa metsässä on metsä- ja vesilakikohteista vähät välittämättä metsäkone, voi olla varma, että hakkuita ei ole suunniteltu hyvässä tahdossa kaikki mahdolliset arvot huomioon ottaen. Jokainen voi vaikuttaa, jokaisen päätöksillä ja valinnoilla on väliä. On tärkeää, että emme ummista silmiämme siksi, että meillä on kiire, että emme tiedä asiasta riittävästi tai että koemme, ettemme ole oikeita henkilöitä puuttumaan asiaan. Jokainen meistä voi ottaa yhteyttä paikalliseen ympäristönsuojeluyhdistykseen tai Suomen luonnonsuojeluliittoon ja kertoa huolenaiheistaan, hakea tukea oman moraalisen kompassinsa suunnalle.
Metsäkartoitusviikonlopun aikana päähän pälkähtänyt ajatus: tunteikasta suhteutumista lähimetsään ja lähiluontokohteisiin vähätellään. Miksi?
Minäkin olen vähätellyt omaa erittäin tunnepitoista suhtautumistani lähimetsääni ja sen kohteluun. Tunteeni ovat suuria ja voimakkaita, niin hyvässä kuin pahassa. Olen häkeltynyt lukuisia kertoja kyyneleiden partaalle metsän kauneudesta ja valon siivilöitymisestä siellä, ja metsän kaltoinkohtelu on saanut minut tärisemään raivosta, jollaista en uskonut enää mieleltään tasaantuneena aikuisena ihmisenä kykeneväni tuntemaan.
Silti vähättelen metsän tunnearvoa minulle. Jokaisella meillä on nämä lähimetsämme, ajattelen. Olen älyllistänyt metsätunteitani nimby-ilmiön kautta; not in my backyard kertoo ajattelutavasta, jossa mitä tahansa uudistushankkeita on OK suunnitella, kunhan ei juuri minun takapihalleni (tässä: sen kuin hakkaatte, kunhan ette minun lähimetsääni). Olen yrittänyt säätää kehoani ravistelevia raivon ja surun tunteita rakentavampaan suuntaan, yrittänyt ymmärtää, että näin täällä vain toimitaan, maassa maan tavalla ja metsässä metsätalouden.
Ei.
Suuri tunne kertoo siitä, että asia on minulle tärkeä. Ymmärrän sen nyt. Asialla on arvo. Se on itse arvo. Suuret tunteet ovat tärkeitä, sillä ne käynnistävät toiminnan.2 Jos kaikki on aina ihan kivaa ja suht mukavaa, mikäs siinä lillutella. Me tarvitsemme ne suuret tunteet, ne ohjaavat meitä tekemään valintoja ja toimimaan, vaikkei se aina ihan kivalta tai suht mukavalta tuntuisikaan. Tietenkin ihminen vaalii sitä, mihin hänellä on henkilökohtainen side, mistä hänellä on muistoja ja mikä on häntä lähellä. Ei siinä ole mitään pahaa tai vähempiarvoista. Päin vastoin. On vaikeaa puolustaa samalla palolla ihan kaikkea ihan kaikkialla maailmassa. On helppoa ja tärkeää aloittaa siitä, mikä on itseä lähellä – vaikka siitä omasta lähimetsästä.
Kumarrumme jälleen vuorotellen vuosikymmeniä sitten kaatuneen puunrungon ääreen. Sammalpeitteen sormet ulottavat kosteat kyntensä housujeni polvikankaan läpi, kun kurotan luuppini lahopuun puoleen. Siis mitä tässä pitäis nähdä? joku kysyy ja se saatan olla minä. No onhan tää nyt aika lohdutonta ruskeeta krähmää tää lahokaviosammal, ohjaajamme tokaisee mutkattomaan tyyliinsä, ja tikistän näköaistini terävimmilleen. Lahokaviosammal on erittäin uhanalainen lehdetön lehtisammal, direktiivilaji. Minä näen lahopuun rungolla aavistuksen ympäristöstään erottuvaa ruskeaa töhnää. Se on nyt sitä: lahokaviosammalta. Olen etuoikeutettu, ajattelen, kun saan katsoa sitä niin läheltä ja niin tarkkaan… vaikka en erottaisikaan sitä omine nokkineni metsästä löytyvistä kaikista muista ruskeista töhnistä. Lahokaviosammalen itujyväsryhmät eli protonemagemmat lahottavat puun retkipatjamaisen pehmeäksi, ja ne ovat ne, jotka sammalesta näkyvät ulospäin. Kaikki muu on puun sisällä. Aivan äärettömän kiehtovaa.
Kirjoitan muistikirjani täyteen. Kirjoitan kääpien isäntäpuuspesifisyydestä. Maksa- ja lehväsammalista. Hyvistä lehtoindikaattoreista. Korpisuudesta. Norjantorvijäkälän pienistä piikeistä ja punaisista pilkuista, joista sen erottaa, jos erottaa, sillä norjantorvijäkälää voi olla myös ilman punaisia pilkkuja.
Into ei meinaa mahtua rintakehääni, sitä on niin paljon. Tunne on suuri ja voimakas. Se on sekoitus innostusta ja riehakkuutta ja toiveikkuutta. Se on onnea. Se on suunta. Mitä muuta nainen voisi elämältä toivoa kuin lahokaviosammalta, kuusenhärmäjäkälää ja muutaman pörrökäävän? Ja ympärilleen ihmisiä, jotka toivovat elämältä juuri näitä samoja asioita?
Ps. Hyvää juhannusta muuten, jos sellaista vietät!
Saatat innostua myös näistä:
Kolmipäiväisen metsäkartoituskurssin Nuuksiossa järjesti Luontoliitto. Lämmin kiitos kaikille: tiedoillaan ja kokemuksellaan inspiroiville ohjaajille, koulutuksen suunnittelijoille ja kokille, joka piti metsäkartoittajaopiskelijoiden vatsat täynnä koko viikonlopun ajan.
Tuli tästä mieleen sellainen näkökulma, että ihmiset tuntuvat suuttuvan herkemmin avohakkuista kuin siitä, että metsä hakataan ja sen tilalle rakennetaan jotain. Siis että avohakkuu on monta vuotta ruma kun sitä joutuu katselemaan, mutta jos sen sijaan metsä asfaltoidaan ja rakennetaan puun korkuinen talo tai vaikka parkkipaikka, niin sen hyväksyy nopeammin. Vaikka avohakkuun jälkeen metsä kasvaa sentään jollain aikavälillä takaisin (ei toki samana), mutta asfaltti estää sen. Kaipa se perustellaan sillä, että maa otetaan hyötykäyttöön...
Kiitos tästä! Tämä pisti ajatuksia liikkeelle, tai ehkä antoi jo olemassa oleville hieman uutta suuntaa. Ne on vielä muotoutumassa, joten en ihan saa täysin niistä otetta vielä kirjoittaaksesi ajatuksiani tähän.
Paitsi siitä, että aloin ymmärtää paremmin, mikä mua ammatissani välillä vaivaa: Se miten kevyesti (Musta tuntuu siis) luonto- (ja myös sosiaalisiin) vaikutuksiin liikenteen ja maankäytön hankkeissa suhtaudutaan. Vaikutustenarviointia tehdään toki, mutta vaikuttaako se johonkin, ja kuinka paljon? Liikenteen hankkeissa laajatkin vaikutusten arvioinnit voivat yksinkertaistua hyötykustannussuhteen tarkasteluun (joka taas keskittyy matka-aikasäästöihin ja kustannuksiin). Luonnon itseisarvo ei paina, sillä se on vaikeasti rahaksi muutettavissa. Haluaisin jatkossa nähdä, että tässä mentäisiin eteenpäin niin, että suunnittelua tehtäisiin aidosti yhteistyössä, myös teidän metsäkartoittajien kanssa ja luonto- ja sosiaaliset arvot huomioiden.
Suhtautumiseni uuteen rakentamiseen on ristiriitainen: toisaalta tarvitsemme tiettyjä investointeja vaikka liikenneväyliin tai energiaratkaisuihin (kuten vaikka tuulivoimainvestoinnit) mutta jokainen niistä aiheuttaa myös negatiivisia vaikutuksia. Miten ihmeessä hyötyjen ja haittojen välillä tasapainoillaan?
En voi olla