Ihanaa että meinaat järjestää tuollaista jännityksestä huolimatta! ❤️ Kuulostaa siltä, että oot luonut konseptin, jossa on aitoa sinua, ja se kyllä aina välittyy osallistujille. Kun ohjaajassa aistii sellaista vilpittömyyttä ja itsensä likoon laittamista, niin sympatiat on varmasti ohjaajan puolella vaikka sataisi vettä ja kynät katkeilisi!
Samastun arvaamattomuuden pelkoon! Kävin itse sanataideohjaajan koulutuksen viime vuonna, ja kutsuin ensimmäiseen ohjauskertaani pelkästään tuttuja ihmisiä, plus yhden jota en ollut tavannut kasvokkain. Toisella kerralla ryhmässä oli kaksi tuttua ja kolme uutta ihmistä. Liu’un vähitellen kohti tilannetta, jossa tuntuu hyvältä vastaanottaa kokonainen porukka uusia kasvoja 😄 ja edellisten kertojen tyypithän on nyt jo tuttuja!
Hei kiitos ihanasta kommentista! ♡ Tässä on parikin tosi lohdullista näkökulmaa! Just tämä, että kun itse ohjaajana pysyttelee "aitona" ja läsnä, osallistujatkin huomaavat (eivätkä syötä susille). :D Ja se, että tosiaankin kasvoista tulee tutumpia, mitä enemmän järjestää tapahtumia ja ohjauksia. Itse ainakin tykkään käydä tutuilla palveluntarjoajilla (varmaan kaikki tykkäävät hyvät tyypit löydettyään), joten uutuudenjännitystä ei ole kuin sen kerran.
Hauska kuulla, että kävit sinäkin sanataideohjaajan koulutuksen! Ja mulla on vähän sama taktiikka mielessä: vähitellen liukua kohti tilannetta, jossa kaikki ovat uusia kasvoja. Äidin ja veljen sain jo rekrytoitua ihka ensimmäisiksi harjoitusasiakkaikseni tätä metsäretriittiä ajatellen. :D
Uaahahaha 🤣🤣🤣 Vähänkö semmoinen oiskin näppärä!! En siis sinun koulutukseen tulisi osoittamaan mieltä, mutta jos tempasis vaikka kaupan kassajonossa tai bussibysäkillä äkkiä takataskusta jonkun nasevan?? 🤣🤣🤣
Nämä ohjaukseen liittyvät pelot ovat hyvin samaistuttavia. Olen uraohjaaja ja jo niin kokenut yksilöiden kohtaaja, ettei yksilöohjaus jännitä. Viime vuosina olen ajatellut, että haluaisin tehdä ryhmöohjauksia ja kehittyä siinä. Ajatus kuitenkin jännittää juuri noista mainitsemistasi syistä! Mutta eihän sitä ryhmän ohjaamista opi jollei sitä tee, ja epäonnistumiset myös väistämättä ovat osa oppimisprosessia. Ja p.s. Liisa Keltikangas-Järvinen on huippu!
Hei kiitos tästä viestistäsi! Toisaalta aivan valtavan lohduttavaa kuulla, että mainitsemani pelot ovat samaistuttavia. Se korostaa ajatusta siitä, että olemme kaikki kuitenkin pelkoinemme hyvin samanlaisia, inhimillistä. Yritän myös ajatella (näitä pelkojani lieventääkseni), että osallistujiakin saattaa jännittää erilaisista syistä.
Tosi kiinnostavaa, mitä kirjoitat siirtymisestä yksilöohjauksista ryhmäohjauksiin. Ehkä siinä jännitystä lisää uutuusarvon ohella myös ajatus siitä, että itse on tilanteessa ohjaajana yksin, mutta osallistujia on monta? Tätä on mielenkiintoista pohtia, ei auta kuin mennä ja tehdä, niin siitä se selviää. Ja Liisa Keltinkangas-Järvinen on kyllä aivan huippu! Just eilen kuuntelin YouTubesta häntä lisää. ♡
Tosi samaistuttavia ajatuksia! Niiden kaltaisia liikkuu myös minun päässäni ennen jokaista uutta ohjauskertaa, vaikka kokemusta on jo karttunut rutkasti. Ehkä se kuuluu asiaan, pitää herkkänä, läsnäolevana? 🤔
Miten ihana näkökulma jännitykseen tämä, että se pitää herkkänä ja läsnäolevana! ♡ En ole ajatellut sitä niin, mutta jatkossa yritän muistaa tämän, sillä se lisää tilanteen – ja sen oman tunteenkin – arvoa sen sijaan, että jännitys olisi lähtökohtaisesti yksinomaan jotain kielteistä tai poisopittavaa. Lohdullista myös kuulla, että kokenutkin ohjaaja jännittää, antaa luottamusta meille untuvikoille ja ohjaajana vihreille siitä, että siitä huolimatta pystyy ja kannattaa (tavoitella sitä mitä haluaa, ohjata).
Ja kiitos paljon kannustuksesta, lähden suunnittelemaan näitä miniretriittejäni vähän sen mukaan, millaiseen tapahtumaan itse haluaisin osallistua. ♡ Kohti jännitystä ja sen yli!
Ihanaa että meinaat järjestää tuollaista jännityksestä huolimatta! ❤️ Kuulostaa siltä, että oot luonut konseptin, jossa on aitoa sinua, ja se kyllä aina välittyy osallistujille. Kun ohjaajassa aistii sellaista vilpittömyyttä ja itsensä likoon laittamista, niin sympatiat on varmasti ohjaajan puolella vaikka sataisi vettä ja kynät katkeilisi!
Samastun arvaamattomuuden pelkoon! Kävin itse sanataideohjaajan koulutuksen viime vuonna, ja kutsuin ensimmäiseen ohjauskertaani pelkästään tuttuja ihmisiä, plus yhden jota en ollut tavannut kasvokkain. Toisella kerralla ryhmässä oli kaksi tuttua ja kolme uutta ihmistä. Liu’un vähitellen kohti tilannetta, jossa tuntuu hyvältä vastaanottaa kokonainen porukka uusia kasvoja 😄 ja edellisten kertojen tyypithän on nyt jo tuttuja!
Hei kiitos ihanasta kommentista! ♡ Tässä on parikin tosi lohdullista näkökulmaa! Just tämä, että kun itse ohjaajana pysyttelee "aitona" ja läsnä, osallistujatkin huomaavat (eivätkä syötä susille). :D Ja se, että tosiaankin kasvoista tulee tutumpia, mitä enemmän järjestää tapahtumia ja ohjauksia. Itse ainakin tykkään käydä tutuilla palveluntarjoajilla (varmaan kaikki tykkäävät hyvät tyypit löydettyään), joten uutuudenjännitystä ei ole kuin sen kerran.
Hauska kuulla, että kävit sinäkin sanataideohjaajan koulutuksen! Ja mulla on vähän sama taktiikka mielessä: vähitellen liukua kohti tilannetta, jossa kaikki ovat uusia kasvoja. Äidin ja veljen sain jo rekrytoitua ihka ensimmäisiksi harjoitusasiakkaikseni tätä metsäretriittiä ajatellen. :D
Riemukasta vappua! ♡
Koulutukseen mielenosoitusplakaattien kanssa saapuvat!! Nauroin ääneen. Kiitos. Ja make it till you make it? No just niiiiiin. Ytimessä ollaan :)
Haha no eikö?! Ihan todennäköinen tämä "otanpa nyt takataskustani tämän mielenosoitusplakaatin, jota kanniskelen aina mukanani tarpeen varalta". :DD
Uaahahaha 🤣🤣🤣 Vähänkö semmoinen oiskin näppärä!! En siis sinun koulutukseen tulisi osoittamaan mieltä, mutta jos tempasis vaikka kaupan kassajonossa tai bussibysäkillä äkkiä takataskusta jonkun nasevan?? 🤣🤣🤣
Tarvis keksiä joku iskulause, joka toimis mahdollisimman monessa tilanteessa :DDD Tämän vois melkein jo tuotteistaa! :DD
Totta! Nyt laitetaan mietintämyssyyn semmonen!
Nämä ohjaukseen liittyvät pelot ovat hyvin samaistuttavia. Olen uraohjaaja ja jo niin kokenut yksilöiden kohtaaja, ettei yksilöohjaus jännitä. Viime vuosina olen ajatellut, että haluaisin tehdä ryhmöohjauksia ja kehittyä siinä. Ajatus kuitenkin jännittää juuri noista mainitsemistasi syistä! Mutta eihän sitä ryhmän ohjaamista opi jollei sitä tee, ja epäonnistumiset myös väistämättä ovat osa oppimisprosessia. Ja p.s. Liisa Keltikangas-Järvinen on huippu!
Hei kiitos tästä viestistäsi! Toisaalta aivan valtavan lohduttavaa kuulla, että mainitsemani pelot ovat samaistuttavia. Se korostaa ajatusta siitä, että olemme kaikki kuitenkin pelkoinemme hyvin samanlaisia, inhimillistä. Yritän myös ajatella (näitä pelkojani lieventääkseni), että osallistujiakin saattaa jännittää erilaisista syistä.
Tosi kiinnostavaa, mitä kirjoitat siirtymisestä yksilöohjauksista ryhmäohjauksiin. Ehkä siinä jännitystä lisää uutuusarvon ohella myös ajatus siitä, että itse on tilanteessa ohjaajana yksin, mutta osallistujia on monta? Tätä on mielenkiintoista pohtia, ei auta kuin mennä ja tehdä, niin siitä se selviää. Ja Liisa Keltinkangas-Järvinen on kyllä aivan huippu! Just eilen kuuntelin YouTubesta häntä lisää. ♡
Tosi samaistuttavia ajatuksia! Niiden kaltaisia liikkuu myös minun päässäni ennen jokaista uutta ohjauskertaa, vaikka kokemusta on jo karttunut rutkasti. Ehkä se kuuluu asiaan, pitää herkkänä, läsnäolevana? 🤔
Ihanilta kuulostavat miniretriittisi. 😍
Miten ihana näkökulma jännitykseen tämä, että se pitää herkkänä ja läsnäolevana! ♡ En ole ajatellut sitä niin, mutta jatkossa yritän muistaa tämän, sillä se lisää tilanteen – ja sen oman tunteenkin – arvoa sen sijaan, että jännitys olisi lähtökohtaisesti yksinomaan jotain kielteistä tai poisopittavaa. Lohdullista myös kuulla, että kokenutkin ohjaaja jännittää, antaa luottamusta meille untuvikoille ja ohjaajana vihreille siitä, että siitä huolimatta pystyy ja kannattaa (tavoitella sitä mitä haluaa, ohjata).
Ja kiitos paljon kannustuksesta, lähden suunnittelemaan näitä miniretriittejäni vähän sen mukaan, millaiseen tapahtumaan itse haluaisin osallistua. ♡ Kohti jännitystä ja sen yli!