Make It Till You Make It

Mikä ihmisten ohjaamisessa jännittää – terveisiä sanataideohjaajan koulutuksesta jälleen!

Pohdimme sanataideohjaajan koulutuksessa viime kuussa ohjaustilanteita ja niihin liittyviä haasteita. Sanataideohjaajan työ on ihmisten ohjaamista sanataiteen äärelle ja sanataiteen sisällä – ja samalla heidän ohjaamistaan yhteyteen omaan luovuuteensa ja luovuuden ilmaisukeinoihin. Ihmisten ohjaaminen on kuitenkin jännittävää. Miksi? Mikä ihmisten ohjaamisessa jännittää?

Tunne on itse asiassa samanlainen kuin taannoin, kun seisoin Supermarketin edessä kuntavaaliflaijereiden kanssa ja yritin kohdata satunnaisia ohikulkijoita.

Ehkä jännitys tulee siitä, että ihmiset ovat arvaamattomia¹. Että vaikka kuinka olen avoin enkä tee oletuksia kenestäkään tai mistään, kohtaamani ihmiset saattavat viedä vuorovaikutustilanteen suuntaan, jonne en ole itse varautunut kulkemaan.

Mitä näissä tilanteissa, näissä flaijerinojennuksen ja sanataideohjauksen konteksteissa tapahtuvissa kohtaamisissa jännitän? Sanavalmiuteni puutteellisuuden esiintulemista? Että ihmiset kysyvät asioita, joita en ole tajunnut ajatellakaan, joihin minulla ei ole mielipidettä ja joihin en osaa vastata ja mikä näin paljastaa amatöörimäisyyteni surullisen vääjäämättömällä tavalla?

Vai jännitänkö sitä, etten pystykään kannattelemaan vuorovaikutustilannetta läsnäolollani (karismallani, haluaisin kirjoittaa, mutta se kuulostaa jotenkin vanhentuneelta), vaikka nimenomaan minun, vuorovaikutustilanteen alkuunpanijan, vastuulla olisi huolehtia tilanteen loppuun saattamisesta ilman kiusallisia hiljaisuuksia, ilman säröjä ja säilyttäen kepeän mutta silti merkityksellisen yhteydentunteen alusta loppuun asti?

Minä (yli)tulkitsen ihmisten mikroilmeitä ja ajattelen että kaikilla on ihan kamalaa ja että tämä on hirveää ajanhukkaa eivätkä he oikeastaan haluaisikaan osallistua vaan lähteä kotiin ja mieluiten saman tien. Että valitsemani sanataideharjoitukset ovat vääriä/huonoja/typeriä ja sen jälkeen minustakin tuntuu väärältä/huonolta/typerältä.

Tämän postin kuvat ovat pitkäperjantailta, jolloin pyöräilin Järvelän kosteikolle katsomaan lintuja, metsään lukemaan Robin Sharmaa ja Muikunvuorelle kuuntelemaan sammakoiden kurnutusta.

Mitä sanataideohjaamiseen tulee, olen sen substanssissa, sanataiteessa, ollut pätevä jo vuosia. Tiedän, että osaamista ja pätevyyttä mitataan paljon muillakin seikoilla kuin muodollisella pätevyydellä (todistuksilla, tutkinnoilla, koulutuksilla). Mutta olen itse ollut tässä suhteessa aika vanhoillinen ja edellyttänyt tällaisia muodollisia meriittejä… enkä vähiten itseltäni. Olen opiskellut kieli- ja viestintäalan FM-tutkintooni suomen kieltä ja yleistä kirjallisuustiedettä. Sittemmin opiskelin avoimessa yliopistossa luovan kirjoittamisen perus- ja aineopinnot. Olen kirjoittanut erilaisia blogeja joitakin lyhyitä taukoja lukuun ottamatta neljäntoista vuoden ajan, julkaissut kolme kappaletta lastenkirjoja, kirjoittanut vuodenvaihteen jälkeen tammikuussa (!) julkaistavan romaanin ja hyvän matkaa seuraavaakin, lukenut suuren osan suomennetuista sanataideoppaista ja osan suomentamattomistakin… Olen koko pienen ikäni ajan pyrkinyt ymmärtämään itseäni ja ympäröivää maailmaani nimenomaan sanataiteen avulla, kirjoittamalla, lukemalla, elämällä siinä sanojen ja merkitysten luomassa kudelmassa, joka löydyttyään säihkyy kaikenmuuttavaa valoa kuin ristihämähäkin aamukasteenraikas verkko auringon ensisäteissä.

Tunnen sanataiteen kentällä oloni kotoisaksi… mutta se vieraampi osuus minulle tässä onkin ohjaaminen. Aktiivisen, johtavan, roolin ottaminen ryhmässä. Osaan suunnitella tehtäviä ja koulutuskokonaisuuksia oman koulutushistoriani ja kokemusteni pohjalta, mutta olen epävarma siitä, kuinka saan välitettyä sen substanssin ja osaamiseni osallistujille luontevalla ja inspiroivalla (ei hysteerisen hermostuneella) tavalla.

Tässä palaamme jälleen epävarmuuden ja itseluottamuksen äärelle, huomaan. Ja viittaan nyt tähän tekstiini tammikuulta:

Muina Sokrateina

Kun ei ole (vielä!) juurikaan kokemusta ihmisten ohjaamisesta ja tilanteiden/tilanteissa "johtamisesta", on vain tosi inhimillistä kokea epävarmuutta.

Lisäksi tässä pelataan paljon mielikuvilla. Reflektoin omaa ohjauskokemattomuuttani sanataidepajoihin, joihin olen itse vuosien varrella osallistunut. Muistelen, kuinka nämä sanataideohjaajat ovat tuolloin tilanteet hanskanneet, kuinka he ovat ottaneet osallistujat huomioon, kuinka heidän aikataulunsa ovat pitäneet (ja onko ihmisillä ollut hyvä fiilis vai aivan hirveetä). Sekoitan näistä osallistujan-kokemuksistani sekä toiveistani itse järjestämiäni sanataidetilaisuuksia kohtaan cocktailin, jossa odotukset ovat… no sanotaanko nyt vaikka että aika korkealla. (Tajuan itsekin tässä hetkessä, että ne ovat epärealistisen korkealla, mikä varmasti osaltaan lisää epävarmuuttani. Kivan kehän piirsit taas, noita.)

Mikä kaikki sanataideohjauksessa voi mennä pieleen? (Janinan räätälöimän kaaosteorian mukaan)

• Kukaan ei ilmoittaudu. No eipähän tarvitse murehtia noita seuraaviakaan seikkoja sitten.

• Osallistujat ovat jotenkin negatiivisella asenteella liikkeellä ja vastustavat kategorisesti kaikkea suunnittelemaani hiljaa mielessään tai kovaan ääneen. Osalla on rumpuja, toisilla mielenosoitusplakaatteja.

• Joukossa on voimakkaita persoonia, jotka ottavat ohjat omiin käsiinsä. Liukenen näkymättömiin.

• Kun ihmiset haistavat epävarmuuteni, he käyttävät sitä hyväkseen. Minut suljetaan häkkiin kuin 1800-luvun sirkuseläin.

• Minua jännittää niin paljon, etten kykenekään välittämään osallistujille kaikkia niitä ihania juttuja, joita olin suunnitellut. Tärisen ja suustani valuu kuolaa sen sijaan että sieltä soljuisi sanoja, jotka maalaisivat monetmaisia maisemia, kuten tämän tässä.

• Suunnittelemani aikataulu on aivan liian kunnianhimoinen. Ehdimme juuri sanoa nimemme, kun yhteinen aikamme jo päättyy.

• En ole ottanut käytännön suunnitteluissa huomioon kaikkea (esim. sääolosuhteet, esteettömyys, välineet, näistä viestiminen). Yritämme kirjoittaa muistikirjoihimme teristään katkenneilla lyijykynillä rankkasateessa. Osa liukastuu liejussa eikä pääse omin voimin ylös. Niinku ikinä.

• Alan jopa kyseenalaistaa sitä, ymmärränkö lainkaan, mikä on ihmisten mielestä mukavaa, vai oletanko kuitenkin jollain tasolla, että se, mikä on minusta mukavaa, on mukavaa kaikkien mielestä? Entä jos ajatukseni metsäympäristöstä kaikkine eheyttävine ihanuuksineen on illuusio, ja oikeasti aivan kaikki muut ihmiset haluavat avohakata aivan kaikki metsät ja kasketa loputkin sattumalta jäljelle jääneet.

Tämä on hätäisesti koottu luettelo, oikeastaan ääneenparkaisu kaikesta siitä, mikä ekana tuli mieleen ajatellessani ihmisten (sanataide)ohjaamista koskevia pelkojani. Vaikkei jokaisella pilvellä ole hopeareunusta eikä jokaisessa cocktailissa sokeri-, pakotin silti epävarmuuden alkulimoissa polskuttelevan itseni kirjoittamaan pelkolistani vastinpariksi myös listan siitä

missä kaikessa voin sanataideohjauksessa onnistua?

Eli mitä voin sanataideohjauksissani saavuttaa, millaisia ihania, kannattelevia ja eteenpäin vieviä toiveita sanataideohjaukseeni liitän?

• On sykähdyttäviä kohtaamisia ja keskusteluja ihmisten kanssa.

• Pystyn tarjoamaan osallistujille jotain sellaista, mitä he eivät olisi välttämättä itse keksineet.

• Osallistujat kokevat ohjauksessani vietetyn ajan olleen positiivista, heille jää eräänlainen "kannatti tulla" -tunne, on se syy mikä tahansa.

• Opin itsekin uutta, enkä vähiten ihmisten kohtaamisesta ja ohjaamisesta.

• Suunnittelen positiivisen kokemuksen kannustamana kohta jo uusia sanataidetilaisuuksia.

• Itsellenikin jää sellainen olo, että "kannatti järjestää".

• Maailmassa on enemmän jotain hyvää ja kaunista ja lempeää, kokonaisvaltaisesti myönteistä, sen ansiosta, että laitoin itseni likoon ja järjestin sanataideohjausta.

Mitä epä-/itsevarmuuteen tulee, tekisi mieleni kääntyä sanonnan FAKE IT TILL YOU MAKE IT puoleen. Mutta ei niin että teeskentelisin asiantuntevampaa tai itsevarmempaa kuin olen – vaan työskentelemällä kohti asiantuntemusta ja itsevarmuutta niin kauan ja niin pitkälle kunnes olen sitä. Oikeastaan feikkaamisen sijaan voisin räätälöidä sanonnan omiin tarpeisiini:

MAKE IT TILL YOU MAKE IT.

Tässä kun kirjoittelen tätä naakkapostiani epävarmuuden ääreltä jälleen, muistan yhtäkkiä, että Raili-hapanjuureni on ollut yön yli ruokinnalla keittiön pöydällä ja odottaa sekoittamistaan taikinaksi.

Siinä kun lisään ruisjauhoja ja täysjyvävehnäjauhoja ja vettä ja suolaa ja sekoittelen kaikkia niitä kuluneella puuhaarukalla tahmeaksi mössöksi, ajattelen taannoin Vihreiden neulekahvilatapahtumassa käytyjä keskusteluja. Seistessäni siinä kylmiltäni kaikin tavoin vihreänä ja kaikin tavoin pihalla flaijereiden kanssa tajuan, että missään tästä ei ole kysymys minusta. Että sillä ei lopulta ole väliä, saanko minä sanottua, mitä ajattelen, tai edes sillä, mitä ajattelen.

Vaan kyse on kohtaamisesta.
Siitä, kuinka ihminen haluaa tulla kuulluksi ja kohdatuksi.

Ja se on itse asiassa sanataideohjauksessa ihan sama asia. Kyse ei ole siitä, pohjimmiltaan, täyttyvätkö omat koulutusta kohtaan asettamani odotukset, toiveet ja tavoitteet, eikä siitä, ehdinkö järjestää kaiken, minkä suunnittelinkin.

Kyse on läsnäolosta ja kohtaamisesta.

Huhtikuun lainaus

on Robin Sharman kulttiteoksesta Munkki joka myi Ferrarinsa (The Monk Who Sold His Ferrari). Luin tätä hiljalleen koko huhtikuun ajan, ja kuluneisuudestaankin huolimatta teoksen sanoma ansaitsee tulla ajoittain nostetuksi esiin. Vuonna 1999 alun perin julkaistun teoksen on suomentanut Tuikku Ljungberg (2005 Delfiini Kirjat).

"Hyvä on, onnen salaisuus on yksinkertainen: ota selville, mitä teet kaikkein mieluiten, ja suuntaa sitten kaikki energiasi sen tekemiseen. Jos katsot maailman onnellisimpia, terveimpiä ja tyytyväisimpiä ihmisiä, huomaat jokaisen heistä löytäneen elämänsä intohimon ja viettäneen sitten päivänsä sen parissa. Kyseessä on melkein aina kutsumus, jonka kautta on mahdollista palvella muita ihmisiä. Kun ihminen keskittää henkiset voimansa ja energiansa rakastamaansa toimintaan, hänen elämänsä täyttyy yltäkylläisyydellä ja hänen kaikki toiveensa toteutuvat helposti ja miellyttävästi."

Osana sanataideohjaajan koulutustani järjestän tulevana kesänä pari miniretriittiä metsässä sanataiteen parissa. Ainakin toinen tilaisuuksista on Turun seudulla. Keskityn ohjauksessani lempeään läsnäoloon ja yhteyden vahvistamiseen niin itseen kuin ympäröivään luontoon. Tilaa NIIN IHANII NAAKKOI, niin pysyt ajan tasalla näistä sekä mahdollisista muista tulevista tapahtumistani.
♡

---

Saatat olla kiinnostunut myös tästä:

Ja mähän en siis leiki

1. Hauska sattuma muuten. Kuuntelin piakkoin tämän tekstin kirjoittamisen jälkeen puolison suosituksesta Puheenaihe-podcastin uudehkon jakson Psykologia: Tunteet, identiteetti ja yhteisöt, jossa oli vieraana psykologi ja emeritaprofessori Liisa Keltinkangas-Järvinen. Jaksossa Keltinkangas-Järvinen puhuu sosiaalisen kanssakäymisen kuormittavuudesta individualistisessa kulttuurissamme nimenomaan ihmisten ennakoimattomuuden näkökulmasta. Lämmin kuuntelusuositus!