Ensimmäinen yksinvaellukseni

Retkeilyyn liittyvistä mielikuvista, todellisuudesta kuvien takana ja paradoksista, josta en pysty päästämään irti.

Olin viime viikonloppuna ensimmäisellä vaelluksellani yksin. Vaikka juuri kirjoitin, etten osaa ajatella eräpuuhasteluani vakavasti otettavana vaeltamisena, tämä oli nimenomaan sitä, sillä valitsemani reitti oli nimeltään Vajosuon vaellus, täällä näin Kurjenrahkalla, lähikansallispuistossani. En lähtenyt yksinvaellukselleni erityisesti lähteäkseni vaellukselle yksin, vaan olosuhteiden pakosta tai pikemminkin niiden mahdollistamana. Aivan pian koittavaa ensimmäistä erämaavaellustani (!) ajatellen testattavaa ja harjoiteltavaa olisi – olemisen perusteista kuten syömisestä, juomisesta, nukkumisesta ja kävelemisestä alkaen. Kaikki asioita, joita muun muassa ihmisvauvat opettelevat jo elämänsä ensihetkistä alkaen… ja kaikki asioita, jotka heidän tulee opetella uudelleen aloittaessaan retkeilyharrastuksen.

Sähköpostiini kilahtelee tuon tuosta retkeilyvarustemyymälöiden mainoksia ja uutiskirjeitä. Olen käyttänyt viime vuosina niin paljon rahaa kestävien, kevyiden ja funktionaalisten retkivarusteiden hankkimiseen (itselleni sekä osan tuplana lapselleni), että juuri nyt en tarvitse mitään (paitsi Trangiaani uuden polttimen vanhan käytyä arvaamattomaksi) ja voisin siis aivan hyvin lopettaa näiden mainosten tilaamisen.

Mutta en tee sitä. En halua.

Partioaitta ja Scandinavian Outdoors muiden mukana paketoivat mainoksensa tarpeelliseen tietoon, josta koen, että en voi jäädä paitsi. Olen tämän hyötyarvoihin verhotun mainonnan avulla muun muassa huoltanut vaelluskenkäni (ja ostanut siihen asianmukaiset aineet asianmukaisesta myyntiliikkeestä), opetellut pitämään huolta kuorivaatteideni säänkestävyydestä ja kirjoittanut puhelimeni maratonmittaiseen retkimuistioon tärppejä mielenkiintoisista kohteista seuraavia seikkailuja ajatellen.

Oikeasti en tarvitse tätä tietoa. Tai tarvitsen, mutta kun oikeasti tarvitsen sitä, löydän sen selaimen syövereistä parilla napin painalluksella. Oikeasti h a l u a n katsella retkeilyvarustemyymälöiden minulle lähettämiä tunnelmaa tihkuvia kuvia, joissa on onnellisen ja vapaan ja terveen näköisiä ihmisiä viettämässä aikaa luonnossa. Pariskuntia kiipeilemässä vuorilla toinen toistaan auttaen (Varuste.net), pariskuntia seisomassa pitkospuilla ihastellen kuvan ulkopuolelle jäävää näkymää, joka on varmasti aivan sanoinkuvaamattoman upea, sillä toinen kuvan retkeilijöistä osoittaa sinne suuntaan kädellään (Partioaitta), pariskuntia viilettämässä vauhdikkaina ja urheilullisina voikukkaniityn halki viimeisen päälle polkujuoksuvermeissään (Scandinavian).

Haluan olla kuin he. He onnelliset ja vapaat ja terveet.

Kaikilla heillä on kasvoillaan ilme, joka kertoo siitä, että he ovat sataprosenttisen läsnä näissä luontoelämyksissään, eikä tunnelmaa riko yksikään särö. Yhdessäkään kuvassa kenelläkään ei ole huono päivä, pariskuntien välillä on pelkkää rakkautta ja yhteisymmärrystä. Kuvissa ei ole lapsia, mutta jos olisi, he eivät kinastelisi eivätkä he varsinkaan itkisi. Kenelläkään ei ole jano tai nälkä, tai jos on, se kuuluu asiaan, sillä kohta juodaan raikasta vettä puhtaasta vuoripurosta tai laitetaan tulet nuotiolle tai retkikeittimeen, ja ruoka – se vaan maistuu ulkona niin paljon paremmalta. Kaikki tämä retkeilymainosten eräily tehdään tietysti värikkäissä tai käyttäjänsä ympäristöön maastoavissa kauden mukaisissa vaatteissa, joissa kaikkine toiminnallisine elementteineen on niin tyyliä kuin trail crediäkin. Sitä erityisesti.

Enkä minä ole immuuni näille mielikuville tietenkään. Myös Instagram retkeilykuvastoineen syöttää käyttäjilleen näitä auringonlaskujen sävyttämiä bokehintäyteisiä reipashenkisiä ulkoelämäideaaleja vuoristoineen ja laaksoineen. Ja minä Instagramin käyttäjänä lisään oman panokseni tähän vuolaaseen virtaan, paradoksin tiedostaen. Pohdin aihetta blogissani viime keväänä ja edellisenäkin:

"Instagram erittäin viehättävine ja esteettistä silmää hivelevine, erämaaromantiikan nälkää tyydyttävine kansallisromanttisine kuvastoineen onnistuu vähän turhankin hyvin herättämään minussa uinuvan metsästäjäkeräilijä-puolen. Mutta minussa on myös ja erittäin vahvana onkin mukavuudenhaluinen ja leppoisaan laiskotteluun taipuvainen puoli, ja mitä rehellisemmin ja pikemmin sen itselleni myönnän, sitä helpommalla päästänen itseni myös näiden survivor-tyylisten retkeilyhaaveideni kanssa."

Paradoksi ei päästä otteestaan, vaikka ymmärrän todellisuuden mainosten ja mielikuvien takana. Ja vaikken yksinvaelluksellani suohon vajonnutkaan, mietin Vajosuolla paljonkin kaikenlaisia odotuksia(ni) ja niiden realisoitumista. Miten minustakin olisi saanut siellä vaikka minkälaisia mainoskuvia vaikka minkälaisia retkeilyfantasioita ruokkimaan. Esimerkiksi tällaisia:

• Kuvassa kävelen idyllisiä pitkospuita pitkin kasvot rennossa hymyssä… mutta kuva ei paljasta, että valitsemani t-paita on sittenkin liian lyhyt, jotta sen voisi kunnolla sujauttaa patikointihousujen alle suojaamaan lonkkaluita housujen sauman ja rinkan lantiovyön aiheuttamalta yhteisvaikutukselta.

• Kuvassa kävelen samoja tai vaikka joitakin toisia pitkospuita pitkin kasvoillani tyytyväisen tyhjä hymy… mutta kuva ei paljasta, että yli kaksi kolmasosaa noin 35 kilometrin reitistä on täydellisen vesipisteetöntä ja lähestulkoon muutoinkin vedetöntä aluetta, mikä tarkoittaa sitä, että litran juomapullolla ja suodattimella varustettu patikoija (minä!) joutuu tilanteen ymmärtäessään kykkimään vedenottopuuhissa ties minkälaisten kokoon kuivuneiden suolampareiden ja mutaprunnien äärellä.

• Kuvassa kävelen samoja tai vaikka joitakin toisia tai kolmansia pitkospuita pitkin kasvoillani päättäväinen ja reipas virne… mutta kuva ei paljasta, kuinka hätyytellessäni hirvikärpäsiä tulen mottaisseeksi itseäni naamaan niin lujaa, että pelkään seuraavana päivänä mustaa silmää.

• Kuvassa valmistan kantarellipastaa keskellä metsää kaatuneella puunrungolla retkikeitin herkullisesti salomaita vasten höyryten… mutta kuva ei paljasta, että missään muualla ei ole tilaa ruoanlaittoon, sillä yöpymispaikan nuotioalueet ja laavu ovat täynnään tavaroitaan ja meteliään yltympäriinsä levitteleviä pariskuntia ja pikkulapsiperheitä.

• Kuvassa sekoitan Puhdistamon vadelmanväristä elektrolyyttijauhetta juomapullooni ja suuntaan onnellisen katseeni edessä siintävään keidassuohon… mutta kuva ei paljasta, että itse asiassa jauhe on esanssimaisuudessaan melko äitelää mutta silti parempaa kuin ojanpohjalta pullooni kaapima ruskea pierulta lemahtava vettä muistuttava neste.

• Kuvassa katson teltan ikkunasta iltaruskoa vasten antautuvaa aarniometsää toiveikkaana ja olemassaolostani kiitollisena… mutta kuva ei paljasta sitä, että uneen pääsen vain tilkitsemällä korvani tulpilla, sillä läheisen teltan kanssaretkeilijän nuoren iän huomioiden yön täyttää vauvan sinnikäs itku.

Tarjoan nämä markkinointi-ideani kaupallisten tahojen käyttöön täysin vastikkeetta, jos niihin jokin myymäläketju haluaa tarttua. "Realismia retkeilykuvastoon" -teemalla kenties? Fight Club -elokuvan tyyliin? Viittaan tietysti kohtaan, jossa Edward Nortonin ja Brad Pittin hahmot kertoja ja Tyler Durden manifestoivat osana Project Mayhemiä sen yhden hankkeen. Muistatte varmaan. Sen, jossa lentokoneiden evakuointiohjeiden neutraalit kuvat vaihdetaan kuviin matkustajista kauhun ja paniikin vallassa. Teos on muuten aivan ensiluokkainen myös ja erityisesti Chuck Palahniukin alun perin romaanina kirjoittamana, vuodelta 1996.

Yksin vaeltamisessa on toki puolensa. Niin kuin yksinolossa muutenkin; sitä voi lillutella ja olla läsnä vain itselleen, vastata yksinomaan (!) omiin tarpeisiinsa, täydellisen omaan tahtiinsa. Mutta siinä on myös ne toiset puolensa. Niin kuin kaikessa aina on. Yksinolon glooria ehti huveta jo ensimmäisenä iltana patikoituani noin puolitoista tuntia (tiedän sen, koska katsoin kellosta). Kävelen. Kävelen. Kävelen. Ja mietin että mitä mä täällä yksinäni kävelen kun voisin olla kotona. Kun voisin olla kotona ja mennä kylpyyn. Kun voisin olla kotona ja mennä kylpyyn juomaan viiniä. Kun voisin olla kotona ja mennä kylpyyn juomaan kuohuviiniä ja syömään suklaata ja katsoa sen jälkeen jonkun hyvän tai vaikka keskinkertaisenkin leffan puolison kainalossa sohvalla.

R a k a s t a n yksinoloa, mutta niin vain yllättävän nopeastikin aloin kaivata vuorovaikutusta ja jakamista.

Yllättävän? Niin. Olin kaiketi odottanut nauttivani koko viikonlopun siitä, ettei tarvitse vastata yhteenkään kysymykseen, olla yhtään mitään yhtään kenellekään.

Ja yllätyin. Koska odotin, yllätyin.

Ja entä ne toiset puolet sitten? Niin niin, juuri ne.

Ne joissa tapaan keskellä metsää polkujen risteyksessä sekä hömötiaisen että töyhtötiaisia ja joissa alan leperrellä heille ääneen kuin he olisivat jälkeläisiäni.

Ne joissa kumarrun karpaloiden puoleen, vielä raakojen mutta turpeiden kuin vastasynnyttäneen äidin nännit, ah.

Ne joissa vastaani loikkii itseensä tyytyväinen varis kokonainen rukiin korsi suussaan enkä voi muuta kuin nauraa.

Tai ne joissa heikohkon yön jälkeen nostan rinkan jälleen hartioilleni ja ensimmäisen suoaukean avautuessa edessäni tyhjänä ja hiljaisena suustani pääsee häkeltynyt ohhoh ja sitten vielä uhhuh, silmäkulmastani jotain kosteaa, kyynel ehkä.

Ja opin jälleen. Jälleen kerran opin sen, että aina ei voi olla satumaista. Aina ei voi olla satumaista ja taianomaista ja ah en kestä miksi en aina yövy ulkona -ihanaa. Joogaopettajanikin sanoi juuri, että sellaista elämä on. Se ei aina ole ihanaa tai sellaista kuin toivoisimme. Se ei aina vastaa odotuksiamme. Ja siksi joogassakin on se omaharjoitus. Ja siihen harjoitukseen kuuluvat myös kaikki ne asanat, jotka eivät ole niitä meidän suosikkiasanoitamme (omat inhokkini purvottasana ja navasana esim.) ja me teemme ne. Me teemme kaikki ne asanat, jotta kun tulee se hyvä hetki, se tähtihetki, se oikeasti tuntuu jossain. Se tuntuu jossain syvällä ja se tuntuu niin hitsin hyvältä.

Okei, joogaopettajani selitti tämän lyhyemmin ja ehkä myös vähän selkeämmin, mutta löysin saman allegorian Vajosuon vaellukseltani. On oltava vauvan läpirääkymiä öitä, on oltava vuokramökissä yömyöhään kovaa puhuvia ukkeleita, on oltava ruskeaa ja pahanhajuista juomavettä. En voi aina valita telttapaikakseni sitä autiota metsälampea, jossa kukkivat lumpeet ja rentukat ja jonka rannalta yksisarviset pysähtyvät öisin juomaan.

Koska elämä on mitä on. Sitä ei voi valita. Sitä ei voi hallita.

Ja kun joskus tulee se hetki – sillä se tulee – kun joskus tulee se tähtihetki, kun on niin hiljaista että hiljaisuus, se aivan väreilee ympärilläni ja sitten kuuluu yhtäkkiä hippiäisen heleä helke, puukiipijän kirkas ja selkeärajainen liverrys. Se on ihanaa. Se on n i i n ihanaa.

Siteeraan Tomi Kontiota, yhtä kirjoittavista ja vaeltavista esikuvistani, sillä hän sanoitti tämän(kin) Instagram-tilillään niin hyvin:

"Mutta eikös onni ilman kärsimyksen pohjavirettä ole vain jonkinlaista hedonistista hyminää…"

Niinpä.

Sunnuntaina, viimeisenä vaelluspäivänäni rinkka ei paina mitään eivätkä jalkanikaan. Savojärven suositulla ja kuvankauniilla kierroksella viimeisinä kilometreinäni kanssaretkeilijät antavat tietä, sillä minä olen vauhdissa, minä olen vauhti. Vettä riittää ja se on puhdasta suodattamattakin. Olen nähnyt nämä maisemat jo niin monta kertaa ja silti pysähdyn katsomaan, keittämään viimeiset kahvini rannalla. Hymyilen ohitseni meloville. Olen yhtä keittimeni ja rinkkani ja kenkieni kanssa.

Ja kun saavun jälleen Kurjenpesälle, josta kaikki perjantaina alkoi, minä kaivan bikinit rinkkani taskusta ja riisun kaiken muun. Pulahdan, vaikka laiturilla on edestakaisin juoksevia lapsia, perheitä useaan lähtöön totta kai. Mutta vedessä olen yksin. Olen yksin vedessä, joka on kylmää mutta se on sitä hetken vain, ja sitten minäkin olen vettä. Ja nauran. Nauran, kun hyönteisiä veden pinnasta napsimaan ryhtynyt haarapääsky tekee pari syöksyä pääni lähelle kuin ottaakseen selvää, mikä minä oikein olen.

Ajomatkalla kotiin syön vyölaukustani viimeiset pähkinät ja kuivatut marjat. Huudatan Radio Nostalgiaa ja laulan mukana, kun Paper Lacen The Night Chicago Died soi. Laulan mukana ja laulan kovaa

The Night Chicago Died
Nana nana naana naana naa
Nana nana naana naana naa.

Ja silloin, olen varma. Silloin tietä vierustavan pellon tuhat auringonkukkaa, ne kaikki kääntävät kasvonsa puoleeni.

Elokuun lainaus

Tälle kuukaudelle valitsin lainauksen itselleni tärkeästä teoksesta, Tove Janssonin Kesäkirjasta (Sommarboken 1973, suomentanut Kristiina Kivivuori). Yritän lukea sen joka kesä… ehkä koska löydän itseni kertomuksen jokaisesta hahmosta. Se onkin yksiä Janssonin monista osaamisalueista: löytää ja sanoittaa elämästä niin paljon niin vähällä ja niin hienovaraisesti.

"Joka kerta yöt pimenevät aivan huomaamatta. Jonain iltana elokuussa sitä menee ulos asialle ja yhtäkkiä kaikki on sysipimeää, iso lämmin musta hiljaisuus talon ympärillä. Jatkuvasti on kesä, mutta se ei enää elä, se on seisahtunut kuihtumatta eikä syksy ole vielä valmis tulemaan. Tähtiä ei vielä ole, vain pimeää."

---

Ps. Latasin YouTubeen tuokioita vaelluksestani. Löydät lyhyen pätkäni täältä.
Pps. Tajusin, ettei tämä muuten sittenkään ollut ensimmäinen vaellukseni yksin, sillä piipahdinhan tänä keväänä yksin Parmaharjulla kotikaupungissani Liedossa teltan kanssa. Jos nyt viiden kilometrin patikkaa sinne ja viiden takaisin voidaan kutsua yksinvaellukseksi. Voidaan kutsua sitä miksi tahansa.
Pps. Sori muuten vielä tuosta laulusta, erityisesti kaikille teille, jotka kuuntelitte postini voiceoverina.