Ihanaa miten yksin kävellessä kuulee oman päänsisäisen äänen. Ja kun kävelee tarpeeksi pitkään ja päällimmäiset aiheet on kaluttu loppuun, pinnan alta alkaa pompsahdella vähän outoja, kiinnostavia ajatuksia.
Pääsit jotenkin tähän ytimeen niin hyvin! Olet niin oikeassa! Yksin kävelemistä ilman mitään sen kummempia virikkeitä pitäisi (ainakin mun, selvästi!) tehdä niin paljon enemmän. Ehkä pinnanalisiin oikeasti mielenkiintoisiin ja vähän outoihinkin ajatuksiin pääsisi nopeammin (ilman tuskallista rimpuilua kaiken mielekkyydessä). 😄😇
Mielenkiintoista! Seuraan Instagramissa graafikko Riina Pippuria (@riinapippuri), ja hän monesti kirjoittaa viestinnästä kasvien kanssa. Vanamosta hän kirjoittaa mm. että sen äärellä on hyvä hiljentyä ja harjoitella löytämään yhteistä kieltä, sillä se on kommunikaatiossaan selkeä ja pitää vuorovaikutukseen hakeutumisesta. ♡ Enpä tiedä, mutta vanamo on kyllä herkkyydessään äärettömän kaunis. Itse olen harvoin nähnyt, enkä nytkään ymmärtänyt kääntyneeni vanamon puoleen kameroineni.
Bongailen vanamoita ja muitakin teoksistasi niin mielelläni! ♡
En ole koskaan vaeltanut, yksin enkä kaksin. En tiedä tulenko koskaan niin tekemäänkään, koska olen könkkäjalkainen, huonoselkäinen ja -kuntoinen.
En vaikka rakastan metsää, suota, järven rantaa ja virtaavaa vettä.
Mutta kuvasi puunrungon yli suikertavasta vanamon versosta sai minut pieneksi hetkeksi unohtamaan fyysiset rajoitteeni ja heittivät minut siihen nuotion ja retkikeittimen ääreen suolammen rannalle. Usva leijuu keveästi veden yllä ja kuikka huutaa surumielisesti.
Suon toiselta puolelta kurkien trumpetit vastaavat kuin sinfoniaorkesterin solistit.
Oi että kiitos ihanasta kommentista, olipa se kuin runo, sinä rauha! 🙌 Ja juuri tämän haluan myös alleviivata: rakkaus luontoon on täysi, vaikka ei vaellakaan, koskaan vaeltaisikaan. Omakin rakkauteni metsää, suota, järven rantaa ja virtaavaa vettä kohtaan oli jollain lailla jopa ehjempi vielä silloin, kun en vaeltanut. 💚🌲
Ja vanamo! Enpä tunnistanut vanamoksi tätä, joten kiitos tästäkin. Se kasvoi siinä niin täydellisenä, ettei aseteltunakaan olisi voinut.
Ah, ah ja viisi kertaa ah! 🥰🤩 Oli ihana ja opettavainen reissu kaikin puolin, ja nyt tuntuu kerrassaan upealta kääntää katse tuleviin seikkailuihin! 🏞💫
Mahdettaisiinkohan saada joku yhteinenkin yön yli -retki vielä tälle syksylle? 🤗
Luin ja kuuntelinkin tämän eilen illalla laulun takia. Ja meni koko yö miettiessä. 😁 Vaeltamisen merkitys syntyy sinulle toisten ihmisten kautta? Pitäähän olla oikeat varusteet ja näyttää ulospäin oikealta oikeaoppiselta vaeltajalta? Kotona laiskottelu taas on merkityksellistä suoraan sinulle, siinä toiminta (?) palkitsee suoraan, ilman jakamista? Mietin lähinnä siis itseäni, kun en tee mitään muuta kuin asioita jotka ovat merkityksellisiä minulle, ei ole tarvetta jakaa tekemisiäni. 🤔 (Vaeltamisen rengasreiteillä olen lopettanut, eihän siinä edes olla menossa minnekään!? Ei ole merkitystä minulle.)
Oi voi, en ihmettele jos laulu vei yöunet! Pahoittelut siitä! 😂
Kiitos tästä kommentista, lähti joku iso kela pyörimään myös täällä heti aamusta. Mietin että ovatko asiat tosiaan noin huonosti (?), että vaeltamisen merkitys syntyy mulle vasta muiden ihmisten ja oikeannäköisten varusteiden kautta. Toki mussa on paljonkin sellaista pinnallisuutta jota on itsessä vaikea hyväksyä, ja ihan liikaa mietin vielä sitäkin, mitä muut mahtavat (musta) ajatella.
Mutta yritin kuitenkin pohdiskella tässä tekstissäni sitä, kuinka ylipäänsä ei kannattaisi koskaan o d o t t a a yhtään mitään. Ja omalla kohdallani nyt erityisesti sitä, että koska arjessa mulla on nimenomaan aika selkeä kaipaus päästä metsään kävelemään yksin, niin nyt kun pääsin ja tällä tavalla kunnolla ihan, metsässä yksin kävelyn odotusarvo (siitä kuinka se on varmaan aivan superihanaa ja täydellistä koko ajan) vei etenkin alkumatkasta paljon siitä läsnäolon tai hetkeen heittäytymisen riemusta.
Mutta kyllä se siitä helpotti, kun pääsi vähän niistä ajatuksistaan loitommalle (ehkä tästäkin kumpusi se kaipuu vuorovaikutukseen, vaikka koenkin jatkuvan vuorovaikutuksen monesti hirvittävän raskaana). Ehkä mun pitäisi sujahtaa yksinoloon (ja pääni sisälle ikään kuin mitääntekemättömyyteen) jotenkin asteittain eikä näin syöksymällä..? Varmaan se on vähän sama kuin että jos saa kotona olla pidemmän ajan yksin, mun on ensin siivottava ihan hiki päässä, minkä jälkeen on kestettävä tyhjä olo siitä, että mikä se mun elämän tarkoitus tai -tehtävä olikaan 🤣
Mutta palatakseni tähän vaeltamisasiaan, mielikuviin ja odotuksiin, niin tässä isossa aamuisessa kelassani mietin myös sitä, että mikä saa meidät ihmiset kaipaamaan jotain tai kokeilemaan jotain (uutta). Erityisesti tähän retkeilyyn liittyen: mitkä ovat ne retkeilyn aspektit, jotka houkuttelevat uusia ihmisiä luontopoluille ja kansallispuistoihin? Kun heittäytyy johonkin itselleen uuteen, siinähän ollaan hyvin pitkälti alkuun mielikuvien ja hearsayn varassa.
Nyt tuli pitkä kommentti, ja ehkä tämä mietintö olisi vaatinut jo oman kirjoituksensa, mutta kyllä vaan erityisesti vähänkään nätimmällä kelillä löydän itsenikin ajattelemasta kansoitetuissa luontokohteissa kätevien retkeilyrakenteiden äärellä, että ne syyt, miksi itse hakeudun luontoon, eivät löydy täältä, ne eivät tarvitse retki-infraa vaan ne jopa kärsivät siitä.
Se uuden kaipaaminen, metsään menon tai minkä tahansa, on sitä pakenemista, mikä aikaisemmin vapaudeksi todettiin? 😊 Mutta jos metsässä on muiden ehdoin, huomaa että vankila se sekin on. 🤔 Kuraveden juominen on merkityksellistä, kun on tarpeeksi kova jano. Hieno suodatinsysteemi ei sytytä janoa? 😄
Voi apua, lempiaiheeni pakeneminen, ja olen sen äärellä (huomaamattani) jälleen. Nyt mietin että "vapaasti valitsen ja menen nyt ensi tilassa metsään uudelleen kokeilemaan suloista tai saat*nallista joutilaisuutta ja sitten vain ihan rauhassa tarkkailen että miltä se sitten tuntuu ja että onko se nyt sitten niin vaikeaa" ja ja ja... :DD Ja kuravedestä(kin) olet aivan oikeassa; janoissani olin kiitollinen kaikesta nesteeksi luettavasta, väristä viis.
Se on totta, että jos käy vain lyhyesti metsässä, tulee kakenlaisia varusterituaaleja mitkä "täytyy" olla. 😊 Ne kyllä karisee pois, olen seurannut Ali Leiniön videoita youtubessa ja viime jaksossa hän sytytti nuotionkin ihan vaan tulitikuilla, eikä millään hienoilla tuluksilla. 😄 Muutenkin lampsii menemään mustissa halvoissa kumisaappaissa...🌲
Juu ja tulee myös odotuksia itseä kohtaan, että millainen sitä sitten on ja missä mielentilassa, kun sinne metsään lopulta pääsee 🙈 Kiitos vinkistä, tsekkaanpa tämän YouTube-tilin! Aivan kaikesta saa kyllä varusteurheilua (tai -olemista), sen on markkinatalous hyvin (tai siis huonosti) osoittanut. Kumisaappaat best, sen jälkeen kun ostin vaelluskengät, en ole kumppaneita käyttänyt metsässä (kuin marjassa/sienessä), mutta nyt mietin, miksen??
Ihanaa miten yksin kävellessä kuulee oman päänsisäisen äänen. Ja kun kävelee tarpeeksi pitkään ja päällimmäiset aiheet on kaluttu loppuun, pinnan alta alkaa pompsahdella vähän outoja, kiinnostavia ajatuksia.
Pääsit jotenkin tähän ytimeen niin hyvin! Olet niin oikeassa! Yksin kävelemistä ilman mitään sen kummempia virikkeitä pitäisi (ainakin mun, selvästi!) tehdä niin paljon enemmän. Ehkä pinnanalisiin oikeasti mielenkiintoisiin ja vähän outoihinkin ajatuksiin pääsisi nopeammin (ilman tuskallista rimpuilua kaiken mielekkyydessä). 😄😇
En tiedä tarkalleen miksi, mutta vanamo on ollut mulle merkityksellinen kasvi jo kauan. Kaikessa pienuudessaan ja herkkyydessään.
Sen kukat ja versot on löytäneet tiensä moneen maalaukseeni ja luulen, että tulevaisuudessakin niitä voi teoksissani bongata. 🌸
Mielenkiintoista! Seuraan Instagramissa graafikko Riina Pippuria (@riinapippuri), ja hän monesti kirjoittaa viestinnästä kasvien kanssa. Vanamosta hän kirjoittaa mm. että sen äärellä on hyvä hiljentyä ja harjoitella löytämään yhteistä kieltä, sillä se on kommunikaatiossaan selkeä ja pitää vuorovaikutukseen hakeutumisesta. ♡ Enpä tiedä, mutta vanamo on kyllä herkkyydessään äärettömän kaunis. Itse olen harvoin nähnyt, enkä nytkään ymmärtänyt kääntyneeni vanamon puoleen kameroineni.
Bongailen vanamoita ja muitakin teoksistasi niin mielelläni! ♡
En ole koskaan vaeltanut, yksin enkä kaksin. En tiedä tulenko koskaan niin tekemäänkään, koska olen könkkäjalkainen, huonoselkäinen ja -kuntoinen.
En vaikka rakastan metsää, suota, järven rantaa ja virtaavaa vettä.
Mutta kuvasi puunrungon yli suikertavasta vanamon versosta sai minut pieneksi hetkeksi unohtamaan fyysiset rajoitteeni ja heittivät minut siihen nuotion ja retkikeittimen ääreen suolammen rannalle. Usva leijuu keveästi veden yllä ja kuikka huutaa surumielisesti.
Suon toiselta puolelta kurkien trumpetit vastaavat kuin sinfoniaorkesterin solistit.
Olen rauha.
Kiitos matkasta sanojesi ja kuviesi seurassa!🥰
Oi että kiitos ihanasta kommentista, olipa se kuin runo, sinä rauha! 🙌 Ja juuri tämän haluan myös alleviivata: rakkaus luontoon on täysi, vaikka ei vaellakaan, koskaan vaeltaisikaan. Omakin rakkauteni metsää, suota, järven rantaa ja virtaavaa vettä kohtaan oli jollain lailla jopa ehjempi vielä silloin, kun en vaeltanut. 💚🌲
Ja vanamo! Enpä tunnistanut vanamoksi tätä, joten kiitos tästäkin. Se kasvoi siinä niin täydellisenä, ettei aseteltunakaan olisi voinut.
Yksinvaellukselle 🙌 Ajatustenvaihdolle oman itsensä kanssa 🤗
Tähtihetkille 🤩
Kokemusrikkaudelle 💯
Ihanalle kuvakavalkaadille😍
Ah, ah ja viisi kertaa ah! 🥰🤩 Oli ihana ja opettavainen reissu kaikin puolin, ja nyt tuntuu kerrassaan upealta kääntää katse tuleviin seikkailuihin! 🏞💫
Mahdettaisiinkohan saada joku yhteinenkin yön yli -retki vielä tälle syksylle? 🤗
Tottahan toki saadaan, allakat vaan esiin 🤗👍
Ainakin olemme huomanneet, että meitä eivät ihan pienet myrskyt pidättele 🤭🌪
Luin ja kuuntelinkin tämän eilen illalla laulun takia. Ja meni koko yö miettiessä. 😁 Vaeltamisen merkitys syntyy sinulle toisten ihmisten kautta? Pitäähän olla oikeat varusteet ja näyttää ulospäin oikealta oikeaoppiselta vaeltajalta? Kotona laiskottelu taas on merkityksellistä suoraan sinulle, siinä toiminta (?) palkitsee suoraan, ilman jakamista? Mietin lähinnä siis itseäni, kun en tee mitään muuta kuin asioita jotka ovat merkityksellisiä minulle, ei ole tarvetta jakaa tekemisiäni. 🤔 (Vaeltamisen rengasreiteillä olen lopettanut, eihän siinä edes olla menossa minnekään!? Ei ole merkitystä minulle.)
Oi voi, en ihmettele jos laulu vei yöunet! Pahoittelut siitä! 😂
Kiitos tästä kommentista, lähti joku iso kela pyörimään myös täällä heti aamusta. Mietin että ovatko asiat tosiaan noin huonosti (?), että vaeltamisen merkitys syntyy mulle vasta muiden ihmisten ja oikeannäköisten varusteiden kautta. Toki mussa on paljonkin sellaista pinnallisuutta jota on itsessä vaikea hyväksyä, ja ihan liikaa mietin vielä sitäkin, mitä muut mahtavat (musta) ajatella.
Mutta yritin kuitenkin pohdiskella tässä tekstissäni sitä, kuinka ylipäänsä ei kannattaisi koskaan o d o t t a a yhtään mitään. Ja omalla kohdallani nyt erityisesti sitä, että koska arjessa mulla on nimenomaan aika selkeä kaipaus päästä metsään kävelemään yksin, niin nyt kun pääsin ja tällä tavalla kunnolla ihan, metsässä yksin kävelyn odotusarvo (siitä kuinka se on varmaan aivan superihanaa ja täydellistä koko ajan) vei etenkin alkumatkasta paljon siitä läsnäolon tai hetkeen heittäytymisen riemusta.
Mutta kyllä se siitä helpotti, kun pääsi vähän niistä ajatuksistaan loitommalle (ehkä tästäkin kumpusi se kaipuu vuorovaikutukseen, vaikka koenkin jatkuvan vuorovaikutuksen monesti hirvittävän raskaana). Ehkä mun pitäisi sujahtaa yksinoloon (ja pääni sisälle ikään kuin mitääntekemättömyyteen) jotenkin asteittain eikä näin syöksymällä..? Varmaan se on vähän sama kuin että jos saa kotona olla pidemmän ajan yksin, mun on ensin siivottava ihan hiki päässä, minkä jälkeen on kestettävä tyhjä olo siitä, että mikä se mun elämän tarkoitus tai -tehtävä olikaan 🤣
Mutta palatakseni tähän vaeltamisasiaan, mielikuviin ja odotuksiin, niin tässä isossa aamuisessa kelassani mietin myös sitä, että mikä saa meidät ihmiset kaipaamaan jotain tai kokeilemaan jotain (uutta). Erityisesti tähän retkeilyyn liittyen: mitkä ovat ne retkeilyn aspektit, jotka houkuttelevat uusia ihmisiä luontopoluille ja kansallispuistoihin? Kun heittäytyy johonkin itselleen uuteen, siinähän ollaan hyvin pitkälti alkuun mielikuvien ja hearsayn varassa.
Nyt tuli pitkä kommentti, ja ehkä tämä mietintö olisi vaatinut jo oman kirjoituksensa, mutta kyllä vaan erityisesti vähänkään nätimmällä kelillä löydän itsenikin ajattelemasta kansoitetuissa luontokohteissa kätevien retkeilyrakenteiden äärellä, että ne syyt, miksi itse hakeudun luontoon, eivät löydy täältä, ne eivät tarvitse retki-infraa vaan ne jopa kärsivät siitä.
Se uuden kaipaaminen, metsään menon tai minkä tahansa, on sitä pakenemista, mikä aikaisemmin vapaudeksi todettiin? 😊 Mutta jos metsässä on muiden ehdoin, huomaa että vankila se sekin on. 🤔 Kuraveden juominen on merkityksellistä, kun on tarpeeksi kova jano. Hieno suodatinsysteemi ei sytytä janoa? 😄
Voi apua, lempiaiheeni pakeneminen, ja olen sen äärellä (huomaamattani) jälleen. Nyt mietin että "vapaasti valitsen ja menen nyt ensi tilassa metsään uudelleen kokeilemaan suloista tai saat*nallista joutilaisuutta ja sitten vain ihan rauhassa tarkkailen että miltä se sitten tuntuu ja että onko se nyt sitten niin vaikeaa" ja ja ja... :DD Ja kuravedestä(kin) olet aivan oikeassa; janoissani olin kiitollinen kaikesta nesteeksi luettavasta, väristä viis.
Se on totta, että jos käy vain lyhyesti metsässä, tulee kakenlaisia varusterituaaleja mitkä "täytyy" olla. 😊 Ne kyllä karisee pois, olen seurannut Ali Leiniön videoita youtubessa ja viime jaksossa hän sytytti nuotionkin ihan vaan tulitikuilla, eikä millään hienoilla tuluksilla. 😄 Muutenkin lampsii menemään mustissa halvoissa kumisaappaissa...🌲
Juu ja tulee myös odotuksia itseä kohtaan, että millainen sitä sitten on ja missä mielentilassa, kun sinne metsään lopulta pääsee 🙈 Kiitos vinkistä, tsekkaanpa tämän YouTube-tilin! Aivan kaikesta saa kyllä varusteurheilua (tai -olemista), sen on markkinatalous hyvin (tai siis huonosti) osoittanut. Kumisaappaat best, sen jälkeen kun ostin vaelluskengät, en ole kumppaneita käyttänyt metsässä (kuin marjassa/sienessä), mutta nyt mietin, miksen??