I Say Who, I Say When, I Say Who! Osa 1

"Hitsi et sen koulun täytyy alkaa", ja muita ajatuksia ajastamme.

Hei ihana, ja tervetuloa lukemaan tekstiäni valinnoistani, yrittäjyydestä(ni), aikatauluista, lapsestani ikiliikkujasta sekä tunteista(mme), joita hänen hiljattain paljastunut tuota pikaa alkavan kolmannen luokan lukujärjestyksensä herätti. Mutta koska huomaan (!) arkkuni olevan sanaisan (!), jaan tämän tekstini kahteen osaan. Toivottavasti ajatukseni herättävät sinussa jotain – tiedän etteivät ne ole ihan sieltä totunnaisimmasta päästä. Julkaisen tekstin toisen osan loppuviikosta, maltahan!

No niin.

Olen haalinut kesäpuuhia ja nauttinut kesästä, puuhistani kesässä. Viime syksynä rimpuilin ennenkokemattoman syysahdistuksen kourissa. Tosin olin silloin myös ennenkokemattoman kipeä. Pakaralihakseni oli tulehtunut (jotain myalgiaa), nyrjäytin nilkkani vähän (koska en tuntenut vasenta jalkaani lainkaan ja astuin kuoppaan) ja muitakin jalkavaivoja oli (jouduin muun muassa ostamaan uusia suurempia kenkiä, mikä ei ollut ihan halpa juttu vaikka pääasiassa Toriin turvauduinkin). Vaivoista paraneminen kesti kauan (kevääseen asti?), millä on varmasti ollut oma osansa viime syksyn mustaan mielialaan. Itse asiassa kaikesta en varmaan koskaan parane kunnolla eli palaudu entiselleni, ja käynkin edelleen säännöllisesti kalevalaisella jäsenkorjaajalla, joka huolehtii muun muassa siitä, ettei vasemmasta jalastani häviä tunto ja muuta pientä.

Ettei tämä lähde nyt aivan väärille urille (ihmeellisen mielellään ihminen jakaa yksityisiä asioitaan terveyden- ja sairaudentiloistaan, huomaan, merkki ikääntymisestä kenties?), palaan kesäpuuhien haalintaan, kesän suorittamiseen ja sellaiseen, mistä itse asiassa Ruut kirjoitti juuri Aamukirjeissään sattuvan samaistuttavasti:

Kaipuu sanojen ääreen

Ruut kirjoittaa yllättyvänsä joka vuosi syksyn tulon ihanuudesta. Tänä vuonna minäkin yllätyin ja ilahduin siitä, syksystä. Jo heinäkuun puolella kun myöhäinen iltalenkki toi ensimmäisen kylmänkostean tuulahduksen iholle, omenantuoksuisena Aurajoelle ja sen pientareille kerääntyvänä sumuna, ajattelin syksyä ja sen ensimmäistä kädenojennusta, tätä näin. Ja vastasin kutsuun, kiitos tulen. Lähden mukaasi syksy, vaikkei se suoranaisesti kysymys ollutkaan.

Lasten itse metsästä minulle keräämä "salaatti".

Yhtenä heinäkuun lopun iltoina peittelin lasta nukkumaan. Tai miten nyt peitellään lähes 9-vuotiasta kuumaveristä hiestä nahkeaa ikiliikkujaa heinäkuun helteillä lämpimässä ullakkohuoneessa… Kun sen lisäksi että hän haluaa iltasadun (Kaisa Paaston & Mari Ahokoivun Prankenstein), hän haluaa myös että tulen viereen ja että kutitan ja että väännän hänet solmuun ja sen jälkeen että halaan (kahdella kädellä eikun sittenkin vain yhdellä) ja että kerron mihin huoneeseen menen seuraavaksi ja mitä tekemään ja jos se on kirjaa lukemaan niin mitä kirjaa, minkä nimistä. (Kerran hän luetteli kirjastossa palautusautomaatilla pitkä jono perässämme suureen ääneen palauttamiani kirjoja, joista yksi oli (tietenkin) Pimppini on valloillaan -antologia. Mutta se onkin toinen tarina se.)

Takaisin ullakkohuoneeseen ja lapsen kesäloman viimeisiin viikkoihin. Siinä jossain kutittamisen ja solmuun vääntämisen ja halaamisen välissä hän sanoi minulle, että hitsi et sen koulun täytyy alkaa. – Ai kuinni? kysyin. Koulu on ollut hänelle, uunituoreelle kolmasluokkalaiselle, helppoa ja vaivatonta. Hän on sosiaalinen ja mutkaton ihminen, ja hänelle on luontevaa sujahtaa kaikenlaisiin ympäristöihin ja tilanteisiin – aivan kaikkea muuta kuin mitä minä siis olen.

– No kun pelottaa ne kouluaamut, hän vastasi, – se herääminen.

Olen illan virkku ja hänkin on. Kuvittelin vielä opiskeluaikoinani 2000-luvulla ja sen jälkeen haluavani joskus säntillisen kahdeksasta neljään -toimistotyön. Siistin ja kliinisen ja ennen kaikkea ennakoitavuudessaan turvallisen. Olin valinnut koulutusalakseni käännöstieteet, ja selkeänä tavoitteenani oli nimenomaan työskennellä tulvaisuudessa kääntäjänä. Ei missään kääntäjän tutkinnon mahdollistamassa viestinnän tehtävässä, ei opettajana.

Mutta mitä pidemmälle opinnoissani etenin ja mitä enemmän alan sidosryhmien kokoontumisiin ja tapahtumiin osallistuin, sitä kirkkaammiksi minulle kävivät valitsemani alan realiteetit. Jos halusin työskennellä nimenomaan kääntäjänä, olisi minun uskallettava hylätä turvallisuushakuinen unelmani 8–16-palkkatyösuhteesta ja harkittava freelanceriutta (mitä se edes tarkoittaa, 25-vuotias minäni tuskaili), yrittäjyyttä itsenäisenä ammatinharjoittajana.

Niinpä viimeiset pari opiskeluvuottani aloinkin kertoa itselleni aivan toisenlaista tarinaa. Tarinaa itsestäni rohkeana ja määrätietoisena heittäytyjänä, joka hylkää perinteisen työelämän kellokortteineen ja palkallisine kesälomineen. En tiedä milloin todella aloin uskoa tuohon tarinaan… uskonko vieläkään? Heittäytyjää minusta ei saa tarinoimallakaan. Olin varmaan illallisbuffetjonossa silloin, kun spontaaniutta jaettiin.

Vielä gradua kirjoittaessani ja ensiaskeleita freelancer-kääntäjänä ottaessani sain mahdollisuuden kurkistaa toiseen suuntaan, kun sain ensin pitkän harjoittelujakson tiedekunnan kansliassa (siisti ja kliininen 8–16-toimistotyö) ja sitten vielä lyhyen sijaisuuden romaanisten kielten oppiaineiden toimistossa (sekin siistiä ja kliinistä kahdeksasta neljään toimistohommaa).

Valitsin kuitenkin toisin. Harjoittelun ja sijaisuuden päätyttyä valitsin heittäytyä. Minä! Mutta en minä silloin tehnyt valintaani vapauksien mukaan – vaan sen mukaan, mitä työkseni halusin tehdä: kääntää. Työni ja yrittäjyyteni mukana tulleet muut arvot (vapaudet) avautuivat minulle vasta paljon myöhemmin.

Nyt noin 14 vuoden yrittäjäntaipaleeni kokemuksella olen jo pitkään pitänyt siistin ja kliinisesti rajatun työn tai työajan sijaan tavoitteenani työn saumatonta integrointia muuhun elämään. Työskentelen mahdollisimman vähän, ja vapaus valita työtehtävät (esim. millaisia tekstejä käännän tai oikoluen tai haluanko editoida konekäännöksiä) ja työaikataulu (kuinka kauan työ kestää ja milloin sen teen, minä päivänä ja mihin kellonaikaan, onko työ kiireellinen), on ollut minulle jo vuosikaudet aivan ensiarvoisen tärkeää – tietysti työstä saatavan kompensaation eli RAHAN lisäksi. Raha on muuten yksiä epäseksikkäimpiä aiheita, mutta siitäkin puhun (pauhaan) mielelläni. (Ja nyt näen mielessäni kohtauksen Pretty Woman -elokuvasta, jossa Julia Robertsin näyttelemä Vivian Ward huutaa Richard Geren näyttelemälle Edward Lewisille I say who, I say when, I say who! Elokuva on vuodelta 1990, ja olin itse tuolloin eskari-ikäinen, mutta se nyt ei liity yhtään mitenkään yhtään mihinkään.)

Kun ryhdyin yrittäjäksi, tavoitteeni ei siis ollut työskennellä mahdollisimman vähän. Pidän työstäni edelleen, kaikkien näiden vuosien jälkeen, mutta ei se aiheuta minussa mitään riemunkiljahduksia, ei mitään leiskuvia intohimon kohtauksia. Ei ollenkaan samalla tavalla kuin moni muu asia on näiden 14 yrittäjänvuoteni aikana aiheuttanut.

Olen harrastanut intohimoisesti koirieni kanssa kilpatottelevaisuutta eli tokoa, olen hurahtanut ompeluun jopa siinä määrin, että perustin joskus sivutoiminimen ja keräsin ihan sievoisen liikevaihdon 1970-lukulaisella Husqvarna-ompelukoneellani, ja olen kastautunut, upottautunut ja lähes uponnutkin luovaan kirjoittamiseen (eli psyykeni tonkimiseen?). Opiskelinkin luovaa kirjoittamista avoimessa yliopistossa, ja sain opinnot nyt heinäkuussa neljän vuoden jälkeen päätökseen; onnittelut ja stipendit voi lähettää suoraan kotiosoitteeseeni. (Kiitän, mutta en jää hengitystäni pidättelemään niiden kanssa.) Kirjoitusprojekteja, käsikirjoituksia ja deadlineja on ollut lukemattomia; nyt viimeisimpänä vaan ei suinkaan tuoreimpana esikoisromaanini viimeiset työstökierrokset ja loppuvuodessa häämöttävä kalmanlinja sen kanssa.

Viime vuosina olen myös aivan hullaantunut patikointiin ja retkeilyyn (en vieläkään oikein luontevasti puhu tästä eräilystäni vaeltamisena, sillä vaeltaminen on jotain asiantuntevaa ja vakavasti otettavaa, jollaista oma puuhasteluni ei ole). Olen hurahtanut retkeilyyn siinä määrin, että säntäämme lapsen kanssa innoissamme kauden ensimmäiselle laavuyöpymiselle jo huhtikuun pikkupakkasilla, ja tilasin juuri netistä itselleni ja (mm.) patikkaystävälleni Annelle Muotkatunturin-ruskavaellusta varten helmiäishohtoiset kakkalapiot, joiden ansiosta on sitten tunturissa kelvollista kakata (her words).

Miksi luettelen hurahduksen kohteitani?

Siksi että koen työni mahdollistavan ne. Työskentelen keskimäärin 50–65 tuntia kuukaudessa. Olen pitänyt kirjaa työhön käyttämästäni ajasta vuodesta 2018 lähtien, ja 50–65 tuntia kuukaudessa tarkoittaa karkeasti 11–15 viikkotuntia. Jos olisin lähtenyt toiseen suuntaan, jos olisin tarttunut alkuperäiseen haaveeseeni siististä ja kliinisestä 8–16-palkkatyöstä, käyttäisin elämästäni aikaa työskentelyyn kolme tai neljä kertaa enemmän. Ja tässä kohtaa tekee mieleni lausua yksi suosikkitotuuksistani, vaikka ymmärränkin, ettei mikään totuus ole niin mustavalkoinen, ettäkö sen voisi sanoittaa aukottomasti vain yhdellä virkkeellä. Teen sen silti. Tai virkkeitä on kaksi. Tässä:

Aika on ainoa aito resurssimme.
Siksi se on myös arvokkain.

Jos en työskentelisi näin vähän, en ehtisi lukea yli 200 kirjaa vuodessa, en ehtisi joogata parhaimmillaan yli 35 tuntia kuussa (vai hulluimmillaan, siihenkin hurahdin, tietysti, astangajoogaan). En ehtisi maata sohvalla ja riippukeinussa ja metsänpohjassa. En ehkä ehtisi haaveilla näin paljon. Ainakaan en ehtisi hurahtaa.

Mutta! Yrittäjyydessäni on tietty mutta, joka kuulostaa ääneen lausuttuna uskomattomalta. Täysin käsittämättömältä se kuulostaa. Tässä se tulee, oletko valmis?

Ei kun ei tulekaan.

Se mutta tulee seuraavassa tekstissäni. Maltathan?

Mitä tässä sen sijaan tulee, on

Heinäkuun lainaus

Tällä kertaa valitsin lainauksen Virginia Woolfin romaanista Orlando (1928), jota kuuntelin äänikirjana heinäkuussa kykkiessäni mustikkamättäillä. Olen tutustunut Orlandoon alun perin elokuvana (niin ihana Tilda Swinton!), joten luku- tai kuunteluelämystäni väritti elokuvan omaperäinen ja mieleenpainuva, tenhoavan omituinen tunnelma. Mutta se ei tehnyt romaanille hallaa, päin vastoin. (Suom. Kirsti Simonsuuri 1984.)

"Mutta kun juhlinta oli ylimmillään ja hänen vieraansa keskellä kemujaan, Orlandolla oli halu vetäytyä omaan yksityiseen huoneeseensa yksin. Kun ovi oli sitten suljettu ja hän oli varmistunut siitä että oli yksin, hän saattoi ottaa esiin vanhan muistikirjansa, joka oli ommeltu yhteen äidin ompelurasiasta varastetulla silkkilangalla ja jonka kannessa luki pyöreällä koulupojan käsialalla: 'Tammipuu. Runoelma'. Tähän hän saattoi kirjoittaa kunnes kellot löivät keskiyötä ja vielä kauemminkin. Mutta kun hän pyyhki yli yhtä monta riviä kuin oli kirjoittanutkin, niiden yhteismäärä oli usein vuoden lopussa vielä vähemmän kuin vuoden alussa, ja näytti siltä kuin runon kirjoittamisen tapahtuma olisi ollut poispyyhkimistä."

Tämän ja seuraavan kirjoituksen kuvat olen ottanut heinäkuussa Kurjenrahkan kansallispuistossa yhtenä arkipäivänä, jolloin en ollut lomalla mutta en töissäkään, ja vein lapsen ja hänen kaverinsa (tai yllätysminiserkkunsa) yhdeksi yöksi Kurjenpesälle telttailemaan.

Palaan pian,
Janina

(Ja nyt ajattelen Arnold Schwarzeneggeriä elokuvassa The Terminator (1984). I’ll be back.)

---

Tämän tekstisarjan toisen osan pääset lukemaan suoraan tästä näin:

I Say Who, I Say When, I Say Who! Osa 2