Silmin nähden kylläisenä

Mökkielosta, suomalaisesta luontosuhteesta, politiikasta (ällöä!) ja salaateista. Kyllä vaan, kaikista näistä sekä tietysti linnuista. Tietysti aina myös vähän linnuista.

Olimme juhannuksena aivan ihanalla Airbnbn kautta vuokraamallamme mökillä Pirkanmaalla. En ole vuosiin erityisesti juhlinut tai edes viettänyt juhannusta niin kuin en muitakaan suomalaisten allakoihin merkittyjä kulttuurisia juhlapyhiä. Tosin täysin en kaikesta itseäni irtikään ole kyennyt riuhtaisemaan, en ole halunnut – en ole se saari, joka joskus nuorempana ja sävyiltäni synkempänä ajattelin olevani. Nyt keski-iässä teen hidasta matkaa kohti itselleni sopivia tapoja olla kantamatta kuusta sisään jouluna, olla sitomatta sitä vihtaa juhannuksena… ja toisaalta, kantaa se kuusi sisään, jos siltä tuntuu, sitoa se vihta tai vasta tai vaikka kissankelloseppele kutrieni katteeksi, jos siltä tuntuu. Jos siltä tuntuu. Se on se juttu, se kun tuntuu.

Sattumien kautta vietimme kuitenkin viehättävän vanhanaikaisella kuivan maan mökillä kolme yötä ajankohtana, jolloin ihmiset Pohjoismaissa pruukaavat viettää juhannusta. Nautimme olostamme suunnattomasti, ja oli hellyttävää päästä tarjoamaan rento ja ajasta irrotettu loma myös 12-vuotiaalle koirallemme, jonka ensimmäinen puuha joka aamu oli piehtaroida pihanurmella pitkään ja pieteetillä, tahkoa liki alastonta vatsanahkaansa yön jäljiltä viileisiin valkoapiloihin, pysähtyä siihen sitten onnellisena hetkeksi niin kuin vain ikiliikkuja voi hetkeksi pysähtyä.

Nykymittapuulla kenties askeettiseksikin kuvailtava mökki oli ihana, sanoinko jo. Mutta erityisen juurruttavan pitkästä viikonlopusta teki kuitenkin se, kuinka vanha rakennus istui ympäristöönsä. Mökki vanhoine sauna- ja muine piharakennuksineen sopi saumattomasti sitä ympäröivään luontoon, kitkattomasti, kivutta. Se ei vienyt paljon tilaa, se ei pitänyt ääntä itsestään, se ei vaatinut juuri mitään ollakseen olemassa juuri siinä, niiden korkeiden puiden katveessa, käpertyneenä ikivanhan kivimuurin kainaloon.

Mökin seinustalla harmaasieppo pesii ja päivystää aamusta iltaan siepparin tehtävissään milloin pihakeinun yllä, milloin tamppaustelineen. Käki kukkuu mutta uutterammaksi laulajaksi osoittautuu tiltaltti, joka vielä yömyöhään toistelee nimeään vaikkei sitä toki itse tiedäkään. Aamiaisella päidemme yli smaragdin sävyissä upeasti hehkuen pöristelee kultakuoriainen, joka suunnistaa määrätietoisesti kohti etäämpänä kukkivia koiranputkia. Pulleana nuokkuvan vaaleanpunaisen kiinanpionin* terälehtien uumenista mönkii kimalaiskuoriainen silmin nähden kylläisen oloisena, ja heinikossa rasahtaa, kun nelitäpläjäärä putoaa voikukanlehdeltä juuri ennen kuin saa lenninsiipensä levitettyä. Ja kun juhannusaattoyönä kyykistyn etäämpänä puskaan, kuulen suurten siipien kahahtavan aivan lähelläni. Näen harmaan pyrstön yläpuolellani ja nousen varovasti, varovarovasti nousen, sillä olen varma, että kohta olen silmätysten jonkin suuren pöllön kanssa… Hämmästys on suuri, kun huomaankin häirinneeni sepelkyyhkyä unosillaan.

Ja ajattelen. Ajattelen, että kyllä suomalaiseen mökkielosta nauttimiseen kuuluu olennaisilta osin vuorovaikutus luonnon kanssa. Että ei mökille menemisessä, mökillä olemisessa tai mökkeilyssä kaikkineen ole mitenkään kyse rakennuksesta yksistään. Ei mikään mökki ole yhtään mitään, jos se irrotettaisiin ympäröivästä luonnostaan ja istutettaisiin pelkästään ihmisen aikaansaamaan ympäristöön. Tämänkin pirkanmaalaisen mökin viehätys on täysin peruja luonnonelementeistä: kypsän iän saavuttaneista puista, mahtavista kuusista, järkälemäisistä koivuista ja pihlajastakin niin suuresta. Se on peruja niittyleinikeistä, valkoapiloista, keltanoista ja mäkikuismista. Kivimuurista ja sen onteloihinsa kätkemästä elämästä sammalineen, jäkälineen, ruohokasveineen ja hyönteisille ja muille pienille tarjoamine turvapaikkoineen. Ja mitä enemmän ajattelin tälläkin pienellä mökillä vuorovaikutusta luonnon kanssa, sieppoja, kimalaisia, kuoriaisia, niittyleinikkejä, kurjenkelloja ja vaikkapa 168 metriä syvästä kaivosta nostamaamme vettä, saunassa palavia kuivia koivuklapeja, sitä vakuuttuneemmaksi tulin. Siitä, että kyse ei sittenkään ole vuorovaikutuksesta – vaan kanssakäymisestä. Luonnon kanssa käymisestä.

Ja sitä meidän ihmisten pitäisi opetella enemmän, paremmin. Kanssakäymistä luonnon kanssa, ei vuorovaikutusta. Ei luonto kaipaa vaikutustamme; ihminen on vaikuttanut luontoon jo niin kauan ja niin voimallisesti, että nyt on luonnon vuoro vaikuttaa meihin. Ja sitähän me emme tahdo. Me emme halua kuukausien mittaisia kaiken kärventäviä helleaaltoja, metsä- ja maastopaloja, lajikatoa, joukkosukupuuttoja, kuivuutta ja tulvia, jäätiköiden sulamisia, myrskyjä emmekä muitakaan sään ääri-ilmiöitä me emme halua. Mutta ei meiltä kysytä. Meiltä ei kysytä, sillä sen sijaan että me olisimme tyytyneet käymään yhdessä luonnon kanssa, vuosikymmenet me…, jestas: vuosisadat me valitsimme vaikuttaa.

Luonto on meille suomalaisille tärkeä, vaikka se ei poliittisessa päätöksenteossa viime aikoina näkynyt olekaan. Viime eduskuntavaalien tulos ja sen perusteella muodostettu hallitus on ollut luonnonsuojelun edistämisen (tai edes ylläpidon) näkökulmasta historiallisen hirvittävä. Mitään tasapainoa ei tietenkään tuo sekään, että eivät ihmisetkään tällä talouspolitiikan kaudella hyvin ole voineet. Itse voin aina sitä paremmin, mitä vähemmän politiikkaa seuraan, mutta samalla: mitä syvemmälle luonnonsuojeluun olen sukeltanut, huomaan, sitä vähemmän voin politiikan edessä nakella niskojani.

Jotain hyvää silti; ehkä viime vuonna/vuosina politiikan kentällä harjoitettu kapitalistinen henkseleiden paukuttelu on havahduttanut myös politiikkaan välinpitämättömästi suhtautuvia ihmisiä, ja haluan tulkita vasemmiston menestyksen eurovaaleissa kansalaisten hartaana toiveena kurkottaa kohti pehmeämpiä arvoja, solidaarisuutta ja toisistamme välittämistä, myös luonnosta. Se oli iso askel kohti uudenlaista käymistä luonnon kanssa, ajattelen.

Ja hienoja uutisia on… jos ei nyt sadellut solkenaan niin ainakin välähdellyt siellä täällä. Menihän luonnon monimuotoisuudelle elintärkeä EU:n ennallistamisasetus läpi Suomen vastustuksesta (mikä häpeä!) huolimatta. Yksi asia on joka tapauksessa tärkeä muistaa: me emme ole niin mustavalkoista joukkoa, kansakuntana niin polarisoitunut, että meitä mahtuisi vain kahteen leiriin. Ihmiset, me emme ole joko luonnon puolesta tai sitä vastaan. Luonto on ollut ja on edelleen suomalaisille erittäin tärkeä, vaikka kansallisromanttinen luontosuhde jylhine metsämaisemineen äitelyydessään naiivi onkin. Luonto on suomalaisille tärkeä, eikä pelkästään kaivoveden ja polttopuiden mahdollistajana, vaan meitä on monia, meitä on lukemattomia, meitä on aivan valtavan suuri joukko, jotka ajattelevat luonnolla olevan myös itseisarvon.

Nautitaan siis tästä luonnosta ympärillämme ja meissä. Vaalitaan sitä. Pidetään sen puolta ja käydään sen kanssa. Yksi EU:n ennallistamisasetus ja yksi keittiön pöydälle tienpientareelta kerätty lupiinikimppu kerrallaan. Yksilö voi yksinkin tehdä paljon**, mutta joukossa on voimaa, kuten sanonta – ja muurahaisetkin – sen tietää. Itseäni ilmastoahdistuksen hoitamisessa ja luonnonsuojelun ikuisen keskeneräisyyden hyväksymisessä eniten on auttanut järjestäytyminen; jokainen voi mahdollisuuksiensa mukaan esimerkiksi liittyä Suomen Luonnonsuojeluliiton jäseneksi ja osallistua sen paikallisyhdistysten toimintaan, tilata Suomen Luonto -lehteä tai toimia kuukausilahjoittajana Suomen luonnonsuojeluliitolle tai esimerkiksi Luonnonperintösäätiölle, John Nurmisen säätiölle tai Greenpeacelle.

---

*joka on muuten nimeltään Sarah Bernhardt, kuten juuri opin Kirjeitä kannonnokasta kirjoittavalta Katriina Ratilaiselta.
**ja monesti myös tekemättä jättäminen on itsessään arvokasta, mutta kulutusvalinnat, kulutuksen vähentäminen ja statuksille ja sen sellaisille perustuvasta elämäntavasta kieltäytyminen jäävätköön tuonnempien kirjoitusten pohdinnoiksi.

Kolme ihanaa salaattia kesään

Ja sitten täysin erilaisella nuotilla paatoksesta valoon ja ihanien salaattien ääreen. Sain nimittäin keväällä tarpeekseni ikuisesta miniluumutomaattien, kurkkuviipaleiden ja jääsalaatinlehtien pyörittämisestä lautasen reunalla ja otin tehtäväkseni laajentaa monipuolisten, ruokaisien ja yllättävienkin salaattien repertuaariani. Polarisaatiota jyrkentävien mielipidepalstojen ja somealustojen lisäksi netti on tietysti pullollaan myös kaikkea ihanaa, ja koska pyörääkään ei kannata keksiä uudelleen, ei minun tapauksessani usein kannata ruokaohjeitakaan.

Nämä kolme parin kuukauden aikana luottosalaattieni aateliin noussutta reseptiä tein mukaan myös mökille ja jaan nyt jokaiselle teistä, jotka itseni lailla kaipaavat silloin tällöin lautasmallinsa perusteellista freesausta.

• Jennifer Aniston -salaatti on yllättävä makuyhdistelmä minttua, kvinoaa sekä kikherneitä. Kun sen tekee esimerkiksi Violifen Greek White Blockista, on se myös vegaaninen ja maistuu testatusti vaikka kuinka monta päivää peräjälkeen. Kuuleman mukaan salaatti on saanut nimensä keneltäpä muultakaan kuin Jennifer Anistonilta, joka on ilmeisesti jossakin haastattelussa (?) jossain (?) kertonut syöneensä nimenomaan tätä salaattia (?) Frendien kuvauksissa (?) aina (?). Oli miten oli, salaatti on ihana enkä meinaa kyllästyä siihen ollenkaan.

• Linssi-perunasalaatti on nimeään ihmeellisempi makujen sopusointuinen universumi suuntäydeltä erilaista rakennetta, raikkautta ja rouheutta. Olen kokkaillut Viimeistä murua myöten -blogia kirjoittavan Saara Atulan reseptien mukaan jo kauan, ja voisin sanoa hänen ylittäneen itsensä tällä perunasalaatin ohjeellaan, ellei hän ylittäisi itseään lähes joka kerta julkaistessaan uuden reseptin. (Sivuhuomautuksena esim. tätä hiljattain julkaistua kirsikkatomaattipastaa söin valehtelematta kaksi viikkoa heti reseptin julkaisun jälkeen, tosin vaihdoin pinaatin pihanperän vuohenputkeen.)

• Viimeistä murua myöten -blogin hehkutuksen jälkeen ei ehkä tule yllätyksenä, että kolmaskin tällä erää suosittelemani, luottosalaattien joukkoon noussut salaatti on lähtöisin Saara Atulan kätösistä. Ra kas tan tätä coleslaw’ta toki kastikkeen tasapainoisuuden vuoksi sekä ihan jo siksi, että porkkanan ja (varhais)kaalin narskuminen hampaissa on jollain syvätasolla uskomattoman tyydyttävää… mutta myös sellaisesta hassusta syystä, että nautin porkkanatikkujen veistelystä. Tässä yksinkertaisessa ja aikaa vievässä askareessa on monia elementtejä tietoisesta läsnäolosta – tosin sillä erotuksella, että kuuntelen aina kasvisten kanssa näperrellessäni äänikirjaa.

Kesäkuun lainaus

Kesäkuuksi olin ajatellut aivan toista lainausta aivan toisenlaisesta kirjasta, mutta koska koska mökkimietteet vetivät ajatukset luonnonsuojelun puoleen, tässäpä kaksikin lainausta Luonnonperintösäätiön keskeisten toimijoiden Pepe Forsbergin ja Anneli Jussilan teoksesta Puut puhuvat (Minerva 2023).

"Puiden kommunikaatioketjut maan alla voivat olla jopa kilometrien pituisia. Metsä jakaa tietoa, puut puhuvat, kuuntelevat ja tuntevat. Kasvikunnan kaikki edustajat ovat kuulolla, ne haluavat kehittyä yhdessä luontaisessa kierrossa kasvavana metsänä. Monipuolinen kattaus eliöitä ja jopa selkärankaiset kuuntelevat metsän kertomaa."

"Valtaosa suomalaisista haluaa suojella enemmän metsiä. Vanhat metsät koetaan rikkaina keitaina, joilla virkistäytyminen on pelkästään hyvä asia. Olemme uuden tilanteen edessä, kun metsiemme monimuotoisuus ja yhteiskuntaamme ohjaava talousajattelu eivät tunnu löytävän yhteistä säveltä ja kompromissia metsien tilan elvyttämiseksi."

Olen kirjoittanut tärkeästä teoksesta vanhaan blogiini samassa yhteydessä parin muun luontokirjan kanssa (linkki). Kirjoitin viime vuonna myös eduskuntavaalien jälkeisestä lohduttomuudesta, vihreistä arvoista ja toivon pilkahduksesta (linkki).

Koen sisäistä tarvetta nostaa tämänkin kirjoitukseni sävyä positiivisemman puolelle. Hassua sinänsä mutta ehkä se on peruja someajan ulkokultaisuudesta ja siitä, että kaikki on vain ah-niin-ihanaa-koko-hitsin-ajan. Teen kädenojennuksen tälle tarpeelleni ja loppukaneettina kerron, että mökiltä kotiin palattuamme täälläkin pesivät pikkulinnut (pikkuvarpuset, sinitiaiset ja kirjosiepot nimittäin kaikki sulassa sovussa tai ainakin näennäisesti), ja sarvipöllövauvojen yöllinen melske kuuluu pihaan asti. Edelleen kuuluu. Ja edelleen tuntuu. Syvällä tuntuu edelleen se.