Se on ihan hyvä näin

On se.

Venäytin niskani pahasti jokunen viikko sitten. Se oli monen asian summa varmaan; olin työskennellyt lokakuun alusta alkaen hurjasti tavallista enemmän (sekin on monen asian summa, syyt henkimaailman juttuja, ehkä palaan niihin jossakin toisessa kirjoituksessa), eikä ruumiini ehkä ole tottunut näin paljoon istumiseen. Näin paljoon näppäimistön näpyttelyyn. Näin paljoon näytön tuijotteluun asennoissa, joissa ergonomiaa ei ole mietitty loppuun saakka jos ollenkaan. Ei ole tarvinnut, sillä yleensä olen tavannut vain käväistä tietokoneella ja rientänyt sen jälkeen taas muihin puuhiin, metsään tai useammin ehkä sittenkin sohvalle.

Mutta hyi minua. HYI! Niin minun kuin kenenkään muunkaan ihmisen arvo ei riipu siitä, tekeekö hän paljon töitä – jos ollenkaan. Kiire tai työn runsaus ei ole hyve, jolla kehuskella tai jota edes mainita. Jos jotain, niin tunnen olevani huijari, impostor, olenhan jo vuosia puhunut hitaamman elämän ja muuhun kuin työhön tai toimenkuvaan perustuvan identiteetin puolesta.

Mutta tämä oli siis se lähtöasetelma. Kaksi kuukautta kiirettä ja liikaa työtä alla (HYI!), kun menen yhtenä iltana hakemaan liiteristä polttopuita. Liiteri on ahdas ja valoton tila, jossa lähes kaiken tyhjän maapinta-alan vie sinne erittäin kätevästi (vai laiskasti?) talvisäilöön asettamani ruohonleikkuri. Siinä sitten lapon oikealla kädellä klapeja vasemmassa kädessäni roikottamaani puunkantokoriin, kun yhtäkkiä alkaa horisontti vääristyä. Aijjumalauta mähän kaadun tässä! Koska tilaa on rajallisesti, en saa jalkoja siirrettyä, askeleella tuettua tasapainoani. Killun siinä ilmassa, aika venyy, jokainen sekunti on pitkä kuin kaamos, minä yhtäkkiä niin läsnä hetkessä etten meditoidessa koskaan, kallistun milloin puukasaan, milloin ruohonleikkurin päälle, tarkkailen sitä kuinka kallistun. Sieluni silmät näkevät, kuinka kohta kaadun kaadun kaadun ja kuinka puut rämähtävät päälleni minun päälleni minun ruumiini päälle ja minä olen pieni ja rikkinäinen mytty jossakin siellä ruohonleikkurin päällä, kaikkien niiden polttopuiden alla.

Minä en kaadu.
Minä pysyn pystyssä.

Jollakin ihmeellisellä tavalla minun puukoria roikottanut vasen käsivarteni on saanut tasattua painoni siten, että olen, niin… jälleen tasapainossa. Olen tasapainossa mutta samalla venäyttänyt itsessäni aivan kaiken.

Yrittäjän ei ole helppoa jäädä sairauslomalle tai ainakaan minun ei ole. On aikamoinen kynnys perua sovittuja töitä. Sekin on monen asian summa, moraalisten ja taloudellisten nyt ainakin. Niinpä toista viikkoa herään notkeana kuin satakymmenvuotias, syön kuurin tulehduskipulääkkeitä enkä todellakaan ole paras versio itsestäni haha vaan ihan riittävä.

Yhtenä aamuna silmät sikkurassa katsomme lapsen kanssa takkahuoneen ikkunasta pikkulintujen syöttöpaikkana toimivaa hevoskastanjaa ja sen oksilla ruokailevia tiaisia. Taitaa siellä jumpata oravakin, ehkä jokin niistä toissakesäisistä poikasista, joita pihakuusesta bongailimme parhaimmillaan kahdeksan vai yhdeksänkö heitä oli pieniä tupsukorvia, niin suloisia että heidät nähdessään oli pakko aina vähän sisäisesti kiljaista iiiiiih. Kahvi tippuu hi taaaaaas ti, Luumu venyttelee, aamu on raukea haukotus. "Noit ku kattoo", lapsi sanoo ja katsoo ikkunasta, "on ihan ku se olis pikakelattua". Niinpä onkin. Niin tiaisten kuin oravankin liike on nopeaa. Heidän eleensä ovat nopeita, he pupeltavat pähkinöitään nopeasti, ja kun he siirtyvät paikasta toiseen, se käy silmän räpäyksessä, nopeasti.

Mutta ihminen on hidas.
Miksi ihmeessä en ymmärrä sitä?
Minäkin olen ihminen ja minäkin olen hidas. Aikaa on se mitä sitä on, sen määrään ei voi vaikuttaa… ja mitä enemmän yritän ahtaa asioita tähän rajalliseen aikaani, sitä vähemmän olen läsnä, tietoinen yhtään mistään. Miten nopeasti syksyni on kulunutkaan. Kaikki se aika legendaaristen Sodankylän-reissujeni jälkeen (tämän ja tämän). Olen tehnyt niin paljon töitä (HYI!) ettei minulla oikeastaan ole mitään muistikuvaa siitä, millainen minun syksyni on muilta osin ollut. Kuin olisin herännyt puuliiterissä jostakin pseudoelämästä, tajunnut, etten se olekaan minä joka niitä puita raahaa vaan kaksoisolentoni, joku hullu joku työhullu joku uraohjus hah.

Mutta ei tämä ole mikään sankarin matka, sellainen jossa yhtäkkiä havahtuu ja näkee kaiken aidosti ja valaistuneena ja ymmärtää. Vaan tämä on sellainen elämän pituinen, sellainen jossa sitä tekee kaikki samat virheet uudelleen – hieman eri tavalla tosin. Miettii, ettenkö tosiaan mitään oppinut tälläkään kertaa mutta hetken pohdinnan jälkeen tajuaa että toki. Joka kerta sitä on itselleen hellempi, näkee sen kaikin tavoin epätäydellisen ihmisen (minut) rimpuilemassa siellä ulkoisten vaatimusten kudelmassa, tässä näin, mitä elämäksikin kutsumme, rimpuilemassa ja selviytymässä siellä… ja ihan hyvin se (minä) siellä pärjää(n).

Ja kun jälleen luistelen pihaa pitkin alas hevoskastanjalle kädessä tinteille uusi rasvatanko ja bioroskis ja koiran fleksi, fleksin päässä koira ja omassa päässä niin monta ajatusta ja niin kova tohina, niin kova tohina on, etten ollenkaan huomaa, etten ollenkaan huomaa, että tsirrrp ja kilikili, säikäytän ruokinnalta hippiäisen, pienen ja heleän kuin tonttulakin pikkiriikkisen kulkusen. Hän jää käsivarren mitan päähän syreeniin kilisemään ja helisemään päälaki loistaen kultaisena kuin buddhapatsaan kimmeltävä vatsakumpu. Anteeksi, ei hätää, minä helisen takaisin. Phii miten söötti, sanon Luumulle, ja yhtäkkiä.

Yhtäkkiä on taas helpompaa hidastaa.

Perunan seikkailut Porvoossa

Maailman paras pizza

syntyy punajuuresta, ja koska joulu (!) on tuloillaan (!!) ja moni meistä ehtii kyllästyä jouluruokiin jossain vaiheessa ja ehkä jo aatonaattona, jaan tämän i h a n a n keksintöni kanssanne nyt. Sellaisen disclaimerin esitän, että inspiraation tähän reseptiin olen saanut Classic Pizzan ruokalistalta, mutta muilta osin ohje päätyy nyt haltuunne monien omien kokeilujeni kautta. Varoitus: tätä maailman parasta vegaanista punajuuripizzaa maistettuasi et ehkä koskaan halua pizzasi päälle mitään muuta kuin punajuuria, punajuuria, punajuuria vain.

Ainekset pellilliseen

• suosikkipizzapohjaasi (jos ei jaksa kikkailla niin esim. Wewalkan Pizza Kit on ihan ookoo)

• tomaattikastiketta (jos käytät Pizza Kitiä, niin homma on hoidossa, mutta esim. tämä on myös ihan supermaukas ja helppo)

• ~400 g tai maun mukaan tuoretta punajuurta

• ½ pkt Violife Greek White Block -juustoa (100 g)

• 1,5 dl kaurakermaa

• 1,5 dl Porlammin Vege Plus -juustoa karkeana raasteena

• auringonkukansiemeniä

• rucolaa

• balsamicokastiketta (Filos Deluxe tumma balsamicokastike viikuna on huippu!)

• mustapippuria ja PALJON!

Valmistus

Laita uuni kuumenemaan 225 asteeseen. Levitä tomaattikastike pizzapohjan päälle. Raasta koosta riippuen pari–kolme punajuurta karkeaksi raasteeksi. Jos punajuuret ovat kovin mehukkaita, voit rutistaa raasteesta enimmät nesteet kämmenessä lavuaariin. Ripottele punajuuriraastetta sinne tänne tomaattikastikkeen päälle. Kuutioi Violifen Greek White Block tai muu valitsemasi fetamainen juusto ja lisää pizzapohjalle punajuuriraasteen päälle/sekaan. Sekoita erillisessä kulhossa kaurakerma ja raastamasi Porlammin-juusto, lisää maun mukaan mustapippuria. Nostele pikkulusikalla kaurakerma-Porlamminraasteseosta pieniksi kasoiksi sinne tänne pizzan päälle. Paista pizzaa 225 asteessa kunnes se näyttää valmiilta (ehkä 15–20 min eli kun juustot ovat herkullisesti sulaneet ja reunat näyttävät ruskistuneilta).

Kun olet ottanut punajuuripizzan uunista, leikkaa annospala nätille lautaselle ja ripottele päälle rucolaa ja auringonkukansiemeniä. Roiskaise päälle balsamicokastiketta (päästä luovuutesi valloilleen) ja kruunaa upeus rouhaisemalla myllystä mustapippuria maun mukaan (eli PALJON!). Sit saa syödä!

Punajuuripizza | Vasemmalla/ylimpänä kuva ennen paistoa

Ja pari muuta punajuuri-ihanuutta

Jos olet ostanut punajuuret pizzaa varten kilon pussissa niin kuin minä, voit käyttää loput punajuuret vaikka tähän pehmeään punajuurikeittoon. Jos haluat keiton valkosipulijogurtista vegaanisen, tähän sopii hyvin vaikka Oatlyn turkkilainen havregurt. Annostele valkosipulia joka tapauksessa maltilla. Itse olen tottunut käyttämään sitä kaikkialla kosolti, mutta jostain syystä tästä valkosipulilisukkeesta tuli sen verran potkuisaa, että jos minussa oli yhtään sisäistä vampyyriä, se varmaan kuoli nyt.

Toinen ihana punajuuriasia (vaikka sinne joulupöytään?) on uunissa paahdetut punajuurilohkot. Leikkaa punajuuret reiluiksi lohkoiksi pieneen uunivuokaan, lotraa päälle oliiviöljyä, mausta mustapippurilla, ripauksella suolaa ja jollain kivalla yrtillä, kuten rakuunalla tai timjamilla tai rosmariinilla. Paahda uunissa 175 asteessa kunnes näyttää hyviltä, ehkä reilu puoli tuntia riittää. Nauti… tai tarjoile ja varaudu tappeluun. Nämä paahdetut punajuuret ovat niin sulokkaan makeita, että ne viedään käsistä ja melkein suistakin.

---

Tässä kun kirjoitan tätä postiani, kuulen pihalta harakan käkätystä. Se kuuluu aivan huoneen nurkan takaa, minun ja käkättävän harakan välissä on vain kirjoituspöytäni, talon ulkoseinä ja metrin verran huoneilmaa. Mitä siellä oikein tapahtuu? mietin, kun käkätyksestä ei meinaa tulla loppua lainkaan. Sujautan crocsit jalkaan ja piipahdan pihalle. Paraatipaikallaan risukasan päällä päivystää mustarastas, ja pihamme tänä syksynä omakseen ottanut harakkapariskunta jahtaa toisiaan risukasan vieressä tuuhean pajun oksien seassa. Katselen touhua hetken kunnes huomaan viiman lävistävän villatakkini. Mitä se oikeastaan minulle kuuluu? ajattelen. Ajattelen, palelen hetken, olen h i d a s… ja palaan sitten omiin hommiini, tähän omaan kudelmaani palaan. Palaan eteiseen ja työnnän jouluvalojen pistokkeen seinään. Valot ovat roikkuneet paikallaan eteisen ikkunassa koko vuoden, mutta nyt.

Naps.
Nyt saa taas joulu tulla.

Suloista ja lempeää joulunalusaikaa!

(Saa kiiruhtaa muttei ole pakko.)
(Se on ihan hyvä näin.)
(On se.)
(Pus.)

Kahden ja puolen kuukauden työputken (HYI!) katkaisi viikonloppureissu lapsen ja äitini kanssa Porvoon joulumarkkinoille. Porvoo oli tapansa mukaan IHANA. Aiemmissa kuvissa vilahtanut ja kaikkialla kainaloissamme mukana kulkenut Peruna-niminen pehmolelu sai paljon huomiota osakseen suloisen väsähtäneen olemuksensa ansiosta ehkä.