S O D A N K Y L Ä – Osa 2
Kaikki aina järjestyy eli kertomus siitä, kuinka matkustin Lappiin... ja heti seuraavalla viikolla uudelleen.
On sunnuntai kun kirjoitan ja kello on kolme. Olen käyttänyt suuren osan päivästäni sohvalla kirjoneulevillapaitaa kutoen. Se on itseään ruokkivaa puuhaa sillä tavalla kuin vaikka hyvän romaanin lukeminen on. Tämä rivi vielä. Vielä tämä yksi luku.
Meillä on pihalla 1 200 kiloa kuivaa koivuklapia pressun alla odottamassa siirtoa kottikärryillä ja lihasvoimalla katoksen alle. Tonttimme on pohjoinen rinne, mikä aiheuttaa kaikenlaista epäkätevyyttä, ja erityisesti nyt näiden neljän heittokuutiollisen odottaessa alarinteessä työntämistään ylämäkeen, on kahvin, kirjoneuleen ja sohvannurkan kutsu erityisen viekoitteleva. Nousen ylös… en puuhommiin, en vielä. Juuri nyt on hyvä aika aloittaa Sodankylä-tekstini toisen osan kirjoittaminen. Puut odottavat kyllä. Winter is coming, mutta se ottaa sentään aikansa.
No niin elikkäs viime viikolla julkaisemassani tekstissä jäimme tilanteeseen, jossa minä ja Anne sekä uljas valkoinen ratsuni pääsimme Lappiin, mutta takaisin kotiin meistä palasivat vain minä ja Anne. Uskollinen Toyotani, jossa ei ole koskaan ikinä kuuna päivänä ollut ollut minkäänlaista vikaa, jäi tien päälle heikommanlaisesti hoidetun jarruremontin vuoksi.
Jännä juttu muuten; kun jotain odottamatonta sattuu, ensimmäiset ratkaisuajatukset ovat äärimmäisyydessään lähinnä naurettavia. Nytkin Vuotsossa bussipysäkillä jumittaessamme vielä kun emme tienneet kuka mitä hä ja ottaisiko hinausauton kuljettaja meidätkin kyytiin Sodankylään asti ja jos ei ottaisi niin onko Inarin ja Sodankylän välinen bussi jo kulkenut tänään ja jos on niin taksilla nyt ei varmaan raaskittaisi matkustaa sataa kilometriä kuitenkaan ja auto nyt joka tapauksessa jääpi tänne Lappiin… niin ensimmäinen vähänkään järkevä ajatukseni kohti kaiken ratkaisemisesta oli (ja huom. tämä oli se järkevä ajatus) että voisinhan vaikka vuokrata (tai hei ostaa!) itselleni jonkun metsämökin Sodankylästä ja käydä Rovaniemeltä ostamassa uuden tietokoneen itselleni töiden tekemistä varten. Koska järkevissä paniikkiaivoissani tilanne aivan selvästi vaikutti siltä, että autoni olisi Sodankylässä jumissa i k u i s e s t i ja siis minäkin olisin Sodankylässä jumissa. Ikuisesti. Ja olenhan sitä paitsi aina halunnut kokeilla asua jossain metsämökissä ihan muina henrythoreauina, ja tietokoneeni on joka tapauksessa jo vanha ja ehkä jo muutenkin maallisen taivalluksensa päässä. Että eihän tässä mitään hätää ole. Ei. Mitään. Hätää.
Realistiset vaihtoehdot kaikeksi onneksi kirkastuivat siinä realiteettien keriytyessä auki. Minun ei tarvitsisi ostaa uutta tietokonetta eikä vuokrata saati ostaa Sodankylästä metsämökkiä. Pääsisimme kyydillä Sodankylään ja päätyisimme matkustamaan julkisilla kotiin, niin kuin meidän oli alun perin tarkoituskin, jos vain emme olisi heränneet Rovaniemen-juna-asiaan sen verran myöhään, että ruska-Lapin menomatkat olivat tuolloin jo loppuunmyydyt.
Sodankylän sekoilujen jälkeen kotona oli arki ja kaikki tavallinen. Iloinen koira ja lapsen kouluaamut. Jotain työn ja vapaa-ajan sekamelskaa. Sovittu jokavuotinen käännösalan vierailuluento Turun yliopistossa. Lahoaitatalkoot Liedon keskustan Annantuvalla Härkätien ympäristönsuojeluyhdistyksen riveissä. Kundaliinijoogaryhmänikin oli ehtinyt alkaa sillä välin, kun itse patikoin Muotkalla.
Arki oli toisaalta vaivatonta, mutta heti tiistai-iltana kun tieto auton valmistumisesta Sodankylän AD-Autohuollosta tuli (jarrusatulan uudelleenkiinnittäminen oli tosiaan 10 minuutin homma), alkoi autonhakureissu ja sen kiistämätön hankaluus hangata. Purin kirjoneuletyötäni (sitä samaa jota tänään kudoin) sotkuisiksi lankamytyiksi takkahuoneen lattialle, ja mitä enemmän langat toisiinsa sotkeutuivat, sitä mahtavammaksi äityi pääni ylle kerääntynyt synkkä pilvi. Minua eivät rassanneet niinkään asiat vaan asioihin liittyvien päätösten tekemättömyys. Asioiden avoin tila. Epätietoisuus. Raskasta. Kello oli paljon. Neule oli jätettävä mytyiksi ja puolitiehen ja levälleen. Kaikin puolin hyvää ratkaisua auton kotiin saamiseen ei olisi. Kompromisseihin olisi taivuttava.
Tampere, pe 13.9.2024 klo 14–23
Olen juuri tavannut esikoisromaanini kustannustoimittajan ja olemme käyneet läpi ajatuksiamme käsikirjoituksestani. Kaikki projektiin liittyvä on minulle uutta ja ihmeellistä ja niin kovin kovin ihanaa. Olen inspiroitunut ja luottavainen. Tuntuu, että minä ja tekstini olemme hyvissä käsissä. Se on ihmeellisellä tavalla vapauttavaa; nyt voin keskittyä siihen, mihin minun pitää. Kirjoittamiseen.
Ja rinkan kantamiseen. Olen matkustanut Tampereelle bussilla, ja koska joka tapauksessa olin menossa perjantaina Tampereelle, miksen saman tien jatkaisi matkaani Rovaniemelle ja Sodankylään? Miksi en tosiaan? Niinpä kannoin rinkkaani Tampereella koko päivän, kahvilaravintola Puistoon ja käsityökortteliin ja Vapriikkiin ja leffateatteriin Plevnaan. Ja lopulta rautatieasemalle ja vielä yöjunaankin.
Rovaniemen linja-autoasema, la 14.9.2024 klo 7.30–9
En raaskinut ostaa liki kaksi sataa euroa maksavaa makuuvaunulippua junaan, joten Suunto-kelloni mukaan nukuin koko yön aikana pätkissä yhteensä kolmisen tuntia junan istumapaikalla. Käsittämättömän huonoista yöunista voin syyttää asentoa mutta ennen kaikkea niitä uuvatteja, joita näköjään mahtuu julkisiin liikennevälineihin vähintään yksi vuoroon, yöjunavuoroon useampikin heitä, jotka a) ovat liian kännissä ymmärtääkseen puhuvansa liian kovaa muiden yrittäessä nukkua pimeässä vaunussa, b) ovat ihmisinä sellaisia, että heitä ei juuri kiinnosta saavatko muut vaunussa nukkuvat unta vai eivät, ja c) itselleni täysin käsittämättömästä syystä voivat katsoa oikeudekseen kuunnella puhelimestaan videota kolmelta yöllä ilman kuulokkeita vaikka kaikki muut pimeässä vaunussa nukkuvat tai tässä tapauksessa yrittävät nukkua ja köhivät kurkkujaan kunnes joku (minä) lopulta pyytää tai jo aavistuksen vihamieliseen sävyyn käskee tolv… kanssamatkustajaa käyttämään kuulokkeita.
Rovaniemen linja-autoasema on onneksi aamuvarhaisella auki, ja samalla kun kuuntelen tyhjällä asemalla k u u l o k k e i s t a n i osuvasti Nanin tekstiä hänen elämänsä autoista ja nauran muun muassa sille, kuinka hänen puolisonsa tuli ajaneeksi autolla hänen jalkansa yli, juon automaatista monta kupillista cappuccinoa, joka maksaa vain euron laaki. Vaihtokirjahyllystä löydän kovakantisena Peter Høegin Lumen tajun, ja otan sen, vaikka tiedänkin hyllyssäni olevan jo yhden. Mukaani lähtee myös Sienineuvonnan opasvihkonen syntymävuodeltani 1984.
Sodankylä, la 14.9.2024 klo 10.30–11
Kaikki kiireeni ja kireyteni jää Eskelisen bussiin, kun nousen Sodankylän linja-autoasemalla kyydistä ja nostan jälleen rinkan, uskollisen punaposkisen ystäväni jälleen selkääni. Otan selfien samassa kohdassa, jossa otimme selfien Annen kanssa aika tarkkaan viikko sitten. Linja-autoaseman suuraakkoset jäävät kasvojeni taakse ja hymyilen.
Ostan keskustan Ajan patina -kirppikseltä itselleni paksun tupsupipon ja tummansinisen pitkähihaisen paidan. Pipo on käytetyksi esineeksi kallis mutta paita halpa joten olen tyytyväinen ja juon jälleen kahvia. Auton avaimet odottavat minua sovitusti autohuollon avainlaatikossa. Jarrut on fiksattu, mutta oloni on silti kuin palaisin rikospaikalle. Jokseenkin likaiset kuksamme ja Crocsimme ja Muotkatunturilta löytämämme poronsarvet oleilevat takakontissa jotenkin hylättyinä. Aika ja etäisyys venyvät. En kuitenkaan millään jaksaisi ajatella mitään metafyysistä juuri nyt, vaan lähden ajamaan.
Tankkaan. Ajan. Tankkaan ja ajan taas. Kuuntelen äänikirjoja ja autosta lähteviä erittäin normaaleja ääniä ja ihailen ympäröivän maaston väriloistoa, sen asteittaista murtumista mitä etelämmäksi ajan. Poroja, heitä maagisia, vielä Pohjois-Pohjanmaan maakuntarajankin ylitettyäni hidastan ja ihailen heitä.
Kolme matkalla kuuntelemaani äänikirjaa
Kuuntelin ensin loppuun Ethan Mollickin loistavan teoksen Co-Intelligence - Living and Working with AI. Tekoäly puhututtaa ja muuttaa maailmaa koko ajan. Se riemastuttaa ja se huolestuttaa, eikä vähiten minua, käännösalan aallonharjalla surffaajaa. Muutosvastarintaisena teknisenä älykääpiönä kirja sisälsi minulle valtavasti uutta tietoa, ja sen sijaan että se olisi kärjistänyt epäluulojani, sain uudenlaista näkökulmaa ja luottamusta siihen, että ihmisyydelle on jatkossakin kysyntää. Kannan yhtä tärkeää ajatusta Mollickilta mukanani varmasti pitkään: "be the human in the loop". Miten tahansa tapamme työskennellä tulevaisuudessa muuttuu, asiantuntijuutta tarvitaan aina. (Ei liity sinänsä tähän kirjaan mutta tekoälyyn kyllä; katsoimme eilen Netflixistä Jennifer Lopezin tähdittämän uutuusleffan Atlas, ja tönköistä kliseistään ja liian pitkistä taistelukohtauksistaan huolimatta se onnistui koukuttamaan TV:n ääreen ja samaistuttamaan inhimilliseen yhteyden kokemukseen tekoälyn kanssa.)
Toinen ajomatkalla kuuntelemani kirja oli sattumalta Kansalliskirjaston E-kirjastosta löytämäni Björn Natthiko Lindebladin Saatan olla väärässä – ja muita oivalluksia elämästä. Instagramissakin paljon näkynyt teos kiinnostaa, sillä sytyn helposti kaikelle elämän ja itsensä lempeään hyväksyntään kalskahtavalle. Eikä teosta ole kehuttu suotta! Nyt jo edesmennyt Lindeblad kirjoittaa nöyrällä otteella elämästään buddhalaisena metsämunkkina hylättyään ensin kultaa ja kunniaa ja kaikkea konventionaalista luvanneen ekonomin uransa. Teos on täynnä pieniä kristallinkirkkaita oivalluksia siitä, mikä elämässä todella on tärkeintä, ja jos jokin teos syystä tai toisesta nostaa kyyneleet silmiini, saa se minulta viisi tähteä GoodReadsiin, vaikken yleensä tähtiä lukemilleni teoksille tapaakaan laittaa. (Toki myös mielentilani ajellessani yksin halki Suomen saattoi vaikuttaa liikuttuneisuuden asteeseeni.)
Tämä on ehkä kontekstin huomioiden klisee, mutta kolmanneksi kuuntelin Jon Krakauerin Into the Wild. Vuonna 1996 kirjoitettu teos tutkii Alaskan erämaassa 1992 kuolleen Christopher McCandlessin tarinaa. Myös Alexander Supertrampin nimellä itseään tituleerannut nuori McCandless kuuli villin luonnon kutsun ja vastasi siihen. Heikoin varustein, heikoin taidoin, heikoin lopputuloksin. Olen yrittänyt kuunnella tämän kirjan pari vuotta sitten, mutta tuolloin amerikkalaisen dokumenttitradition läpisyövyttämä äänikirjaformaatti häiritsi liikaa sekä tunnelmaa että keskittymistäni. Nyt loputtoman pitkän tien avautuessa edessäni pystyin antautumaan Into the Wildille ja Chris McCandlessin tarinalle. Onhan teos jo jonkinlainen klassikko lajissaan. Ja jollain tavalla, todella. Jollain tavalla pystyn ymmärtämään McCandlessia, vaikken sitä sodankyläläistä metsämökkiä tällä reissulla hankkinutkaan.
Rokuan kansallispuisto, Utajärvi, la 14.9.2024 klo 18 – su 15.9.2024 klo 11.30
Oma matkani alkaa olla päätöksessään. Sää Pohjois-Pohjanmaalle Utajärvelle saapuessani oli sateinen ja tiesin joutuvani patikoimaan valitsemaani yöpymispaikkaan kilpaa päivänvalon kanssa. Olin kuitenkin jo kotona katsonut reittini varrelle sattuvat kansallispuistot ja halunnut yöpyä nimenomaan Rokuan kansallispuistossa, sillä yhdessä keskeneräisessä romaanikäsikirjoituksessani on Rokuan kansallispuistoon sijoittuva keskeinen kohtaus. Paikkoihin voi saada hyvänkin tuntuman pelkästään verkkolähteiden avulla, mutta kun näin Rokuan kansallispuiston kyltin ensimmäistä kertaa valkoisen ratsuni kyydistä… arvaatteko? No melkein tirautin. Vaikken ollut tässä kohtaa ajanut Sodankylästä kuin viisi tuntia, junassa vietetyn yön jälkeen Rokuaan saapuminen oli minulle eräänlainen graalin malja, gradun valmistuminen tai vähintään manteli riisipuurossa.
Pikku patikka Rokua Outdoorsilta ensin Syvyydenkierrosta pitkin Pookivaaraan ja sitten vielä Pookivaarasta Pookinpolkua pitkin Pitkäjärvelle meinasi mennä suorittamisen puolelle, mutta Pookivaarassa jumalaista väliintuloa muistuttavalla tavalla harmaan taivaan oranssin, vaaleanpunaisen ja violetin sävyillä yhtäkkiä maalannut auringonlasku oli omiaan kannustamaan minut, todellisen korkeiden paikkojen pelkurin, näkötornin toiseksi ylimmälle tasanteelle. Tein pienen videon YouTube-tililleni (täällä) tuokioistani Rokuan kansallispuistossa, mutta klipit eivät mitenkään pysty välittämään kaikkea sitä tunnekuormaa ja toisaalta keveyttä, jota tuolloin, noina hetkinä ja juuri tuolla, kannoin. Vesi oli Pitkäjärvellä lämmintä, enkä tiedä mikä minuun, synnynnäiseen vilukissaan on mennyt, kun täällä(kin) pulahdin.
Syyskuun lainaus
on oikeutetusti Björn Natthiko Lindebladin teoksesta Saatan olla väärässä – ja muita oivalluksia elämästä (Aula & Co 2021, suom. Teija Hartikainen).
"Kuvittelemme kernaasti ymmärtävämme, mitä ympärillämme tapahtuu, kuvittelemme tulkitsevamme tapahtumia ja ympäristöämme oikein. Kuvittelemme, että tiedämme. Että voimme päättää ja ratkaista, mikä on oikein tai väärin, hyvin tai huonosti. Olemme taipuvaisia ajattelemaan, että elämän pitäisi olla sellaista kuin me haluaisimme sen olevan, meidän suunnitelmiemme mukaista. Usein se ei kuitenkaan ole sellaista. Itse asiassa se on harvoin meidän toiveittemme mukaista. On viisasta olla odottamatta elämän olevan sellaista kuin itse ajattelee tai haluaa sen olevan. On viisasta ymmärtää, ettei se ole mahdollista."
Lupasin viime tekstissä kertoa, mitä kaikki tämä ylimääräinen Sodankylässä pyöriskely maksoi. Jotenkaan se ei tunnu oleelliselta enää. Joitakin satoja euroja sinne tänne, niitä voi hakea hinausturvavakuutuksesta ja ne joko maksetaan tai sitten ei.
Oleellisempaa on erityinen painottomuuden tunne, joka kaikesta tästä jäi. Se on mitä se on, ajattelin moneen kertaan. Kukaan ei kuollut, kukaan ei edes loukkaantunut. Kaikki muu on sälää, materiaa, hoidettavissa. Ihmiset haluavat auttaa, kun heille antaa siihen mahdollisuuden. Kaikki järjestyy, kaikki aina järjestyy.
Ps. Jos Maj Karman Sodankylä ei enää soi päässäsi, voit aina kuunnella sen uudelleen täältä.
Pps. Ajoin toki vielä Rokualta kotiinkin, mutta se oli pituudestaan huolimatta kevyt matkapäivä eikä mainitsemieni äänikirjojen lisäksi herätä voimakkaita muistikuvia mihinkään suuntaan.
Mä niin näen (kuulen, myös) sut huomauttamassa tolvanalle, että kuulokkeet päähän!
Oma valintani yöpymiseen olisi ollut hotelli, mutta jos ymmärsin oikein, teikäläinen patikoi saadakseen nukkua teltassa?! Hämmentävän hienoa ja rohkeaa elämää.
Ja minä tajusin vasta nyt, että sinä olet tosiaan ajanut läpi Suomen, enkä edes tajunnut pyytää sua kylään! En toki tiedä, menikö reitti enemmän nelostietä pitkin, mutta ainakin ensi kerralla sitten Ylivieska!