Muina Sokrateina

Lompsintaa kohti antautumista ja irti päästämistä. Onko itsevarmuus sittenkin utopia?

Kävin syksyllä Tukholmassa. Muutaman päivän reissu kulminoitui sattumalta hetkeen, jolloin koin ajautuneeni ammatillisesti umpikujaan. Vaikkei mikään, ei yhtikäs mikään ollut työssäni ja siten toimeentulossani muuttunut, olin alkanut uskoa, että mikään työssäni ja toimeentulossani ei ollut muuttunut – vielä.

Asiantuntemukseni alani huipulta tuntui arvottomalta ja turhalta. Tämä koulutukseni, nämä 15 vuotta käännösalan kansainvälisten markkinoiden aallonharjalla. Turhaa kankkulankaivohommaa. Tunsin olevani arvoton ja turha. Olin… arvoton ja turha. Kaikkialta uutisista ja medioista tihkuva maailmanpoliittinen ja taloudellinen epävarmuus oli alkanut jäytää minuakin. Tämä maailma ei turvaisi toimeentuloani enää, ajattelin, pimeässä norrmalmilaisessa hotellihuoneessa ajattelin, join punaviiniä ja ajattelin. Ja söin sipsejä puolison ollessa oopperassa tai konsertissa tai baletissa, jonne minua ei huvittanut lähteä, sillä paljon rakentavampaahan oli hoitaa ahdistustaan istumalla yksin ja doom-googlaamalla maanisesti "yrittäjän työttömyyskassa" tai "miten haetaan töitä noin niinku ylipäänsä".

Seuraavana päivänä paistoi aurinko ja Norra Djurgårdenin ruskan väreissä hehkuvat kävelyreitit vetivät minut puoleensa. Piipahdin Bergianska trädgårdenissa, Tukholman kasvitieteellisessä puutarhassa päiväretkellä, ja kun kävelin takaisin keskustaan päin, näin yhden lukuisista kadunvarsimainoksista, sellaisen, jossa kuvankauniiden naiskasvojen alla luki Våga vara självsäker. Uskalla olla itsevarma.

Våga vara självsäker jäi kummittelemaan mieleeni pidemmäksi aikaa varmasti nimenomaan romuttuneen itsevarmuuteni vuoksi. Mainoksella myytiin high-end-kosmetiikkaa, tietty. Mietin: ei itsevarmuus tule siitä, miltä näytän. Se ei tule siitä, miltä ihoni näyttää, miltä silmäni poskeni huuleni amorinkaareni koko se paketti kasvot näyttävät. Vaikka olisin ollut ammattimeikkaajan käsittelyssä juuri äsken, vaikka maailman lahjakkaimmat stylistit olisivat pukeneet minut huippudesignereiden vaatteisiin, olisin edelleen yhtä romuna, yhtä epävarma. Itsestäni ja mistään.

Mutta mistä itsevarmuus sitten kumpuaa, mitä se on? Onko se sitä, että näyttää menestyneeltä? Että kun on samettinen ja rypytön iho ja solakka profiili, sitä on jotenkin automaattisesti itsevarma, viihtyy omissa nahoissaan? Mutta miksi omissa nahoissaan viihtyminen on (markkinoinnin läpisyövyttämän) kulttuurimme mukaan niin sidoksissa siihen, miltä näyttää, että näyttää sääntöjen mukaiselta, että onnistuu täyttämään kauneusvaatimukset, ettei poikkea normista, sanattomasta sopimuksesta?

Minä en ole koskaan allekirjoittanut tällaista sopimusta. Silti minäkin laitan ripsiväriä silloin kun laitan, ja mietin, millaisissa kengissä ja missä näistä lukuisista kirppistakeistani kehtaan kävellä ympäri Tukholmaa. Mutta itsevarma… ehei, sitä minä en ole. Eikä se silti johdu siitä, etten näytä mainoksen terveen eteeriseltä ja kuulasihoiselta, nuorelta mutta jo niin menestyneeltä naiselta. En edelleenkään keksinyt, mitä itsevarmuus on. En mitenkään päässyt käsiksi sen olemukseen.

Kunnes.

Vasta kotona mietin, miksi ylipäänsä on niin tärkeää uskaltaa olla itsevarma tai edes näyttää siltä. Eikö itse asiassa ole inhimillisempää, kun uskaltaa näyttää sen, ettei ole varma ollenkaan? Että uskaltaa haavoittua¹. Että myöntää ihan muina Sokrateina, että ei edes tiedä mitä kaikkea ei tiedä ja että ei ole ihan kaikki langat hyppysissä ihan aina, edes sitä punaista ei ole, ja että hermostuttaa. Jos siis hermostuttaa. Esim. Tai ahdistaa. Pelottaa. Surettaa. Niissäkin tilanteissa, joissa pitäisi (?) uskaltaa olla itsevarma.

Milloin sitten pitäisi uskaltaa olla itsevarma? Työhaastattelussa, ensitreffeillä tai asiakastapaamisessa? (Kun yrittää myydä jotain?) Eikö itsevarmuus uskallusta vaativissa tilanteissa ole aina jollakin tasolla bluffaamista? Toki on varmaan heitäkin, jotka menevät unelmiensa työhaastatteluihin, ensitreffeille ja miljoonaluokan asiakastapaamisiin aidosti itsevarmoina. Onko? Jos on, niin varmasti itsevarmuus näille hannuhanhillekin on pikemminkin sisäsyntyistä kuin sadan euron seerumien ja puuterihelmien aikaansaamaa.

Entä jos mitään sellaista kuin itsevarmuus ei ole olemassakaan? Entä jos olenkin sekoittanut mielessäni itsetuntemuksen ja turvallisuuden tunteen tarpeen joksikin kummalliseksi kaleidoskoopiksi itsevarmuudesta, kirpputorilta ostetuksi 1 500 palan palapeliksi, jossa puuttuvien palojen lukumäärä on arvoitus mutta ilmiö vakio.

Itsevarmuus sellaisena, kun sitä yritin ymmärtää, absoluuttisena, on utopia. On vain epävarmuudelle antautumista, sen hyväksymistä… ja siitä huolimatta tekemistä.

Reilu viikko sitten kävin uudelleen Tukholmassa. Syksyn rouhean maatuneisuuden sijaan kaikki oli jäässä, kaikkialla sulaneita ja jälleen jäätyneitä kinoksia. Katujen yllä roikkuvien erilaisten jouluvalojen avulla oli helppo suunnistaa. Kahviloissa tarjoiltiin glögiä ja pepparkakslattea. Kaupunki oli muuttunut. Vai oliko sittenkään? Tukholmalaiset juoksivat edelleen töihinsä shortseissaan ja piukeissa reisilihaksissaan, ja merimetsokin näytti edelleen leyhyttelevän siipiään saman poijun päällä sulassa Barnhusvikenin lahdessa.

Mutta minä olin ihan eri.

Mikään ei ollut muuttunut, mutta samalla kaikki oli.²

Kävin tällä kertaa päiväkävelyllä Djurgårdenin saarella ja oli kerrassaan ihanaa tiirailla kaikessa rauhassa etäämpänä sulassa pulikoivia koskeloita. Jäi arvoitukseksi, olivatko he isokoskeloita vai tukkaporukkaa – manasin taas kotiin jäänyttä pikkukiikaria – isokoskeloita varmaan. Kyselin sinitiaisten kuulumiset, kerroin pari hassua juttua nokikanoille ja melkein huudahdin ääneen, kun Djurgårdsbrunin sillalla veden syvyyksiin katsellessani jalkojeni välistä lipui yhtäkkiä majesteeteista majesteettisin kyhmyjoutsen. Kuvasin pitkän videon lahdessa kylpevistä variksista (olenko kertonut, kuinka paljon r a k a s t a n variksia?) ja hukkasin sen sitten, ihailin laiturilta lentoon lähtenyttä harmaahaikaraa hyvän tovin ja kyykistyin katselemaan rantaheinikossa äänekkäästi kaakottavaa sinisorsaparvea. Yhtäkkiä yksi naaras huomasi minut, lähti varovasti lähestymään, oli siinä tepastellessaan kaunis niin kaunis, lähestyi, lähestyi, jäi käsivarrenmitan päähän. Hengitin syvään ja katsoin, suoraan silmiin katsoimme siinä toisiamme me naiset. Harmitti ettei ollut mitään tarjottavaa hänelle muuta kuin läsnäoloni. Ja toki ymmärrän: kohtaaminen oli varmasti paljon merkityksellisempi minulle.

Sydän on täynnä nyt, oli aika jatkaa matkaa.

Paluumatkalla Sergelin torille lompsottelin menemään loisteliaiden näyteikkunoiden editse pipo syvällä päässä, kirppistakissani, pitkät uunoturhapurokalsarit housujen alla Torista ostamissani ja kahteen kertaan suutarilla korjauttamissani talvikalosseissani lomps lomps lomps pitkin ja voimakkain askelin kävelin.

Että on itsessä lämmin vaikka ulkona on kylmä.
Että on keho, joka kaikista haasteistaan huolimatta kantaa.
Että on pää joka toimii.
Että voi kävellä juuri nyt tässä vieraassa maassa minne vaan, tavata lintuja ja tunnistaa heitä.
Olla lähellä sinisorsanaarasta, katsoa silmiin ja hengittää, välillämme meidän kahden erilajisen naaraan välillä pelkkää luottamusta ja hyvää tahtoa.
Siinä hetkessä
lomps lomps lomps
jalkani ovat vahvat, eikä minua mikään horjuta. Maailma on kaunis, me olemme kauniita, enkä kaipaa mitään muuta.

Ymmärrän.

Tätä on itsevarmuus minulle.

Ps. Mitä ammatillisen identiteetin vaellukseen, tarvehierarkiaan ja toimeentuloon muuttuvassa maailmassa tulee,

Nani Annette

kirjoitti aiheesta jo paljon selkeämmin ja syväluotaavammin täällä. Ja

Ruut

taas kirjoitti epävarmuudesta ja itseluottamuksesta niin samaistuttavasti ja ajatuksia herättävästi täällä! Oma ammatillinen muutosmatkani on vasta alussa, mutta tulen varmasti kirjoittamaan aiheesta lisää. Niin paljon se on jo nyt nostanut pintaan kaikenlaista alkulimaa itsen syvänmerenpohjasta. Entä jos sittenkin? on ihmeellinen kysymys, joka valaisee sokeita pisteitä hämmästyttävällä osumatarkkuudella.

Pps. En tiedä oletteko jo huomanneet, mutta NIIN IHANII NAAKKOI -julkaisullani on aivan ihkauusi ja NIIN IHANA sanamerkki (ainakin verkkoversiossa näkyy sivun yläreunassa). Sen loihti ystäväni Anne Muhonen, aivan maagisen inspiroiva luova nero, kirjailija, sarjakuvataiteilija ja kuvittaja, näitä kaikkia mm. Kiitos Anne tästä lahjasta, se on mitä ihanin. ♡

1. Mietinkin mistä mainoksen teksti ja siitä päähän pälkähtäneet ajatukset olivat tuttuja. Uskalla haavoittua on tietysti Brené Brownin hurjan hienon Daring Greatly -kirjan suomennoksen nimi, joka on muuten ruotsiksi Våga vara operfekt, vaikkei se nyt sinänsä mitenkään mihinkään liitykään.

2. En pelännyt enää. Tein suunnitelmia, doom-googlasin aikani mutta lopulta… en vain yksinkertaisesti jaksanut pelätä enää. Kenenkään toimeentulo ei ole taattu mutta yrittäjän ei ainakaan. Minun toimeentuloni ei ole koskaan ollut taattu, mutta olen silti oppinut luottamaan siihen (ja kliseisesti myös siihen, että elämä aina kantaa). Olen vuosien yrittäjäntaipaleeni varrella tottunut siihen, että kun perjantaina "lähden viikonlopun viettoon", työkalenterini on tai voi olla tyhjä. Sen sijaan, että se olisi ollut ahdistavaa tai olisin pelännyt toimeentuloni puolesta, se on ollut ihanaa. Mikä vapaus! Ja töitä on aina tullut. Niin nytkin. Niin viime syksynä kuin koko viime vuonnakin. Mikään ei ollut eikä ole muuttunut – paitsi maailma ympärilläni siinä määrin, että se vuosi epävarmuutensa minuun.