Miksi kirjoitan?

"Siis mä niin tajuan mitä sä tarkotat", sanoin George Orwellille, kun hän piipahti kylässä ja kertoi merkittävimmän syyn sille, miksi hän kirjoittaa.

Istun takkahuoneeni sohvalla George Orwellin kanssa. On vuoden ensimmäinen päivä, ja me katsomme ikkunasta lintuja. Ilahduin kun muistin, että vuoden vaihtuessa alkaa myös BirdLifen uusi Tunnista 100 lintulajia -haaste. "Pääsin viime vuonna kaheksaanviiteen", sanon Georgelle. "Aika hyvin", George vastaa, ja minä sanon "niin". Etenkin kun en kertaakaan lähtenyt mihinkään lintuja erityisesti bongaamaan, ajattelen mutta en sano ääneen. George maistaa teetään eikä sano mitään. Hävettää tarjota hänelle, täydellisen teekupillisen ystävälle, pussiteetä, mutta minä pidän kahvista, enkä minäkään mahda itselleni mitään.

"Mun romaanikässäri lähti joulun alla taittoon", sanon Georgelle. "Se on mun esikoisromaani¹ ja tuntuu aika ristiriitaiselta päästää irti siitä. Sillee et toisaalta se on niin valmis ku se vaan voi koskaan olla, mut samalla pelkään et oon tehny jonkun ihan järkyttävän virheen, jota ei voi enää korjata. Et kohta kaikki tajuaa millanen idiootti mä oon ja et ei luoja. Et ne miettii just sillee ja sit mä oon niin nolona et ryömin vaan jonnekin mäyränkoloon koko loppuvuodeks ja seuraavakskin ja vaihdan alaa tai mitä tahansa. Lakkaan kirjoittamasta ja lukemasta ja ajattelemasta ja hengittämästä. Et koska ei vaan… niinku… kehtaa enää elää, tieksä?"

Takassa kolahtaa, kun suloisesti loimuava koivuklapi hakeutuu pesässä uuteen asentoon. "Jokainen kirja epäonnistuu", George sanoo. "Aina kun on saanut viimeistellyksi proosateoksen haluamaansa tyyliin, on tyylistä jo ehtinyt kasvaa ulos. Kaiketi kysymys on siitä, miksi ylipäänsä kirjoitat."

Niin, miksi?

Koska kirjoittaessani tulen näkyväksi ja se mikä on piilossa, paljastuu.
Koska kirjoittaessani luon yhteyksiä muihin – kirjoittajiin ennen minua ja lukijoihin kirjoittamiseni jälkeen.
Koska haluan ymmärtää jotain itsessäni ja minua ympäröivässä maailmassa, haluan ymmärtää sen kaiken.
Koska haluan leikkiä kielellä, notkistaa sen niin kuin haluan, taitella nättiin pakettiin kuin hapanjuuritaikinan.
Koska kieli on työkaluni, jolla luon todellisuutta.
Koska haluan oivaltaa ja saada aikaan oivalluksia myös muissa.
Koska haluan nostaa esiin tärkeinä pitämiäni asioita.
Koska haluan työntää vaikeat aiheet syvälle fiktion kylkiluiden alle ja hengittää niihin siellä kaikki se ilma, minkä ne tarvitsevat lähteäkseen lentoon ja jättääkseen minut rauhaan.
Koska kirjoittaessani olen rohkeampi kuin puhuessani koskaan.
Koska kirjoittaessani maailma näyttää kaikki odottamattomat yhteytensä ja hermosäikeensä, jotka muulloin ovat näkymättömissä.
Koska kirjoittaessani maailma avautuu sylissäni turpeana ja rajattomana.

"Emmä vaan tiiä", sanon. "Oon monesti miettinyt et helpommalla pääsis kun ei olis tätä piinaavaa pakkoa kirjoittaa." Georgen silmissä pilkahtaa lämpö, kun hän hörppää teekupistaan ja huokaisee syvään. Ikkunan takana pikkuvarpuset tonkivat kauranjyvien seasta auringonkukansiemeniä ja etäämpänä punatulkut voimistelevat pihlajanmarjapuiden oksien lomassa. Heidän vatsansa loistavat harmaassa maisemassa kilpaa marjojen kanssa.

"Kirjan kirjoittaminen on hirvittävä, uuvuttava taistelu, niin kuin tuskallisen taudin pitkällinen kohtaus", George sanoo. "Sellaiseen ei koskaan rupeaisi ellei siihen ajaisi demoni jota ei voi vastustaa eikä käsittää",² hän jatkaa. "Haha kuulostaa tutulta", sanon, sillä niinhän se kuulostaa.

Tarjoan Georgelle lisää teetä, mutta hän ei halua sitä. "Miks sä itse sit kirjoitat?" kysyn. George yskäisee ja silittää sitten housuissaan olevaa ryppyä jotenkin hajamielisen oloisena. Sitten hän kääntää katseensa jälleen minuun ja vastaa: "Kirjoittaminen avasi minulle aiemmin yksityisen maailman, jossa pääsin pakoon arjen epäonnistumisia. Kun kirjoittaminen sittemmin vei minut mukanaan, jätin päivätyöni Burman poliisissa…" Hän empii mutta jatkaa sitten: "Kirjoitin egoistisista syistä ja kaipuusta estetiikkaan. Mutta maailmantilanteen oltua mitä oli, halusin vastustaa totalitarismia ja puolustaa demokraattista sosialismia. Tein sen kirjoittamalla ja siitä tulikin kirjoittamiseni tärkein motiivi. Tuntui järjettömältä ajatella, että sellaisena aikana voisi olla kirjoittamatta niistä asioista."

"Siis mä niin tajuan mitä sä tarkotat," sanon. "Mul on toi ihan sama ilmastonmuutoksen kanssa. Et tuntuu ihan järjettömältä olla kirjoittamatta siitä. Et niinku ei vaan pysty. On vaan pakko kirjoittaa. Siitä."

George hymyilee kannustavasti. "Jokainen kirjoittaa päivänpolttavista aiheista muodossa tai toisessa. Kysymys on vain siitä, kumman puolen valitsee ja miten aihetta lähestyy," hän vastaa. "Niinpä!" huudahdan. Yritän olla cool, mutta fanityttöyteni puskee välillä väkisin pintaan. "Ja mitä tietoisempi on omasta poliittisesta vinoumastaan, sitä parempi mahdollisuus on toimia poliittisesti uhraamatta esteettistä ja älyllistä rehellisyyttään", hän jatkaa. Ah, huokaisen sisäisesti. Älykkyys on niin seksikästä (enkä välitä yhtään siitä, kuinka patriarkaatinnälkäiseltä pikkulikalta tämä huomioni saa minut kuulostamaan).

"Itse asiassa elannon hankinnan tarvetta lukuun ottamatta kirjoittamiseen on mielestäni neljä yleistä motiivia, jotka ovat jokaisella kirjoittajalla läsnä mutta joiden voimakkuus ja suhteet vaihtelevat jokaisella kirjoittajalla eri aikoina häntä ympäröivästä ilmapiiristä riippuen", George sanoo. "Kerronko, mitä ne ovat?"

Kirjoittamisen 4 suurta motiivia George Orwellin mukaan

1. RAAKA EGOISMI
   Kirjoittaja haluaa vaikuttaa älykkäältä, olla puheenaiheena ja saada mainetta. Tätä luonteenpiirrettä esiintyy myös runsaasti tieteilijöiden, taiteilijoiden, poliitikkojen, asianajajien, sotilaiden ja menestyneiden liiketoiminnan harjoittajien – eli siis koko yhteiskunnan kerman (!) – keskuudessa. Orwellin mukaan "vakavat kirjailijat ovat laajasti ottaen turhamaisempia ja itsekeskeisempiä kuin lehtimiehet, vaikkakin vähemmän kiinnostuneita rahasta".

2. ESTEETTINEN INTO
   Kirjoittaja havaitsee kauneutta ulkoisessa maailmassa ja toisaalta myös sanoissa ja niiden järjestämisessä oikein. Kirjoittaja voi myös saada mielihyvää proosan "lujuudesta" tai hyvän kertomuksen rytmistä. Hän haluaa kenties jakaa jonkin arvokkaana pitämänsä kokemuksen muille, jotta se ei menisi hukkaan.

3. HISTORIALLINEN KÄYTTÖVOIMA
   Kirjoittajalla on voimakas halu nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat. Hän haluaa löytää aidot faktat ja tallentaa ne jälkipolvien käyttöä varten.

4. POLIITTISET TARKOITUSPERÄT
   Kirjoittaja haluaa sysätä maailmaa tiettyyn suuntaan ja muuttaa ihmisten käsitystä siitä, millainen yhteiskunnan tulisi olla. Orwellin mukaan "yksikään kirja ei ole vapaa poliittisesta sivusävystä" ja "[k]äsitys, jonka mukaan taiteella ei pitäisi olla mitään tekemistä politiikan kanssa on sinänsä poliittinen asenne".

"Omassa kirjoittamisessani kolme ensimmäistä motiivia painavat enemmän kuin neljäs", George sanoo. "Jännä", vastaan. "Mulla taas on näistä sellanen hassu cocktail, et toi estetiikan kaipuu on ihan aina ollut oikeestaan se ykkönen. Ja nuorempana mun kirjoittamisen motiiveissa oli tosi paljon egoismia. Halusin ihan hirveesti et kaikki kehuu, miten taitava kirjoittaja mä oon. Et se jotenkin selvästi ruokki jotain syvää haavaa mussa. Niinku joku peri-inhimillinen nähdyksi ja hyväksytyksi tulemisen tarve. Mut se on viime vuosina vähentynyt ihan tosi paljon. Tilalle on kai semmosen maailmantuskan kautta tullut toi nelonen eli poliittiset tarkoitusperät, mut koska mä oon herännyt politiikkaan jotenkin tosi myöhään, niin mä näen sen itsessäni jotenkin sellaisena kokonaisvaltaisempana. Niinku vaikka esim. maailmanparannuksellisina tarkoitusperinä. Tai emmätiiä. Ilmastonmuutosjargon on ytimeltään itse asiassa ihan tosi paljon puhdasta politiikkaa. Mut joo. Historiallisen käyttövoiman tarvetta en vielä löydä omasta kirjoittamisestani, mut ehkä sen aika tulee vielä. Sit kun kiinnostun sukututkimuksesta tai jostain. Emmä tiiä. Biografioista tai -fiktiosta. Mua ei sinänsä kiinnosta et pääseekö tulevat sukupolvet tulkitsemaan mun aikaa mun sanojen kautta. Mua kiinnostaa enemmän, et muuttaako mun sanat maailmaa nyt ja sitä kautta tulevaisuutta ja jos muuttaa niin miten. Ja siis tämä ihan yksilön tasolla myös ja erityisesti. Et jos mun sanat koskettaa yhtäkin lukijaa missä tahansa ajassa, niin oon onnistunut."

"Kuulostaa kunnioitettavalta", George vastaa. "Ajattelen, että kirjoittajan tehtävä on paljastaa totuus, on se miten epämukavaa tahansa. Itse kirjoitan siksi, että haluan paljastaa jonkin valheen, osoittaa tosiasian, johon haluan kiinnittää huomion, ja aivan ensi kädessä olen kiinnostunut siitä, että minua kuunnellaan. Lähtökohtani on aina uskollisuus asiaa kohtaan, siellä taustalla se koetun vääryyden tunne."

Huomaan sivusilmällä ikkunassa jotain pientä ja vaaleavatsaista. "Puukiipijä!" huudan ja katson, kuinka kerrassaan ihastuttavasti pikkuinen puukiipijä kiipii puun runkoa ylöspäin aivan sukkulana. "Siis niin ihana puukiipijä", sanon uudelleen, mutta George ei vastaa. Kun käännyn hänen puoleensa, sohvannurkassa hänen paikallaan kuorsaa Luumukoira, ja teekupinkin hän on näköjään vienyt mukanaan.

Tammikuun lainaus

"Hei!" joku teistä saattaa kiljaista, "unohdit joulukuun lainauksen kokonaan!³" Joo, niin taisi käydä. Tai en hetkeksikään unohtanut sitä. Toisinaan olen julkaissut kuukauden lainauksen tänne Niin ihaniin naakkoihin vasta seuraavan kuun puolella. Mutta vuoden vaihduttua uuteen, joulukuun lainaukseen palaaminen tuntuu jotenkin, no, takaperoiselta. Tahmealta. So last season tai year tai jotain. Joten jätän joulukuun nyt välistä ja olen tammikuun suhteen proaktiivinen. Tammikuun lainaus on niin taitavan Anna-Kaari Hakkaraisen Finlandia-ehdokkaaksikin nostetusta romaanista Marraseliö (Tammi 2024), jota olen tässä kummallakin puolen vuodenvaihdetta lukenut.

"Jos saisin valita, kirjoittaisin toisenlaisen tarinan. Mutta me emme valitse maailmoja, jotka syntyvät sisällämme. Ne syntyvät vieraista siemenistä, jotka ovat lentäneet luoksemme sellaisina hetkinä, kun katseemme on ollut jossain muualla, tai ehkä olemme juuri sillä hetkellä sähköistyneet, kokeneet, että tässä on jotain, tähän täytyy palata, olemme olleet musertuneita, toivottomia, pimeys on imaissut meidät ja sekoittanut mukaansa kaiken mitä löytyy mielemme hyllyiltä, me emme tiedä millaisia seoksia kemiallisista kokeista syntyy, olemme koeputkia ja historiallisia petrimaljoja, meissä sekoittuu jatkuvasti kaikki se mitä on tapahtunut meitä ennen, mikä on tapahtunut muille, mitä näemme mitä koemme mitä luemme mitä kuulemme, me olemme käymistilassa, lähellä räjähtää, vaahtoamme ja tiputtelemme sanoja paperille kuin myrkyllistä nestettä, pelastavaa lääkettä, me emme tiedä."

1. Esikoisromaanini julkaisee ensi syksynä Aviador Kustannus, minkä jälkeen se löytyy useimmista kirjastoista ja kirjakaupoista kautta maan. (Iik!)

2. Paljastan salaisuuden. Oikeasti vain kuvittelin George Orwellin sohvalle kanssani. Hän on nimittäin kuollut. Ja tuskinpa häntä eläessäänkään olisi kiinnostanut rupatella vasta kirjallista uraansa aloittelevan untuvikon kanssa niinkin banaalista asiasta kuin tunteet. Tai mistä minä tiedän, en minä oikeasti tunne häntä yhtään, vaikka kuinka jolkottaisin hänen kintereillään hänen tuotantoaan samalla napostellen. Tämän kirjoitukseni pohjana olen käyttänyt George Orwellin samannimistä esseetä "Miksi kirjoitan?", joka on julkaistu alun perin Gangrel-kirjallisuuslehdessä kesällä 1946 ja jonka suomennos löytyy Jukka Kemppisen kuratoimasta ja kääntämästä esseekokoelmasta George Orwell: Kun ammuin norsun ja muita esseitä (WSOY 1984). Alaviitteen sitaatti (mm.) on Kemppisen suomennoksesta. Myös kaikki sitaatit osiossa "Kirjoittamisen 4 suurta motiivia George Orwellin mukaan" ovat suoria lainauksia em. esseestä.

3. Teille, jotka ette pääse elämässä eteenpäin ilman joulukuun lainausta, tarjoilen silkkihansikkain ja hopealautasella, pilke silmäkulmassa kuin tähtisadetikku, otteen ystäväni George Orwellin esseestä Miksi kirjoitan? (teoksessa Kun ammuin norsun ja muita esseitä, suom. Jukka Kemppinen): "Kaikki kirjailijat ovat turhamaisia, itsekkäitä ja laiskoja ja heidän motiiviensa syvimmällä pohjalla on mysteeri." (Olkaa hyvät.)