Mä meen nyt nukkuu moicca

ja muita keskusteluja päänsisäisen kämppiksen(i) kanssa.

Ai hitsi tarviikin vielä nousta ja laittaa vaikka toi pipo tonne pään alle, aika kova toi matto jotenkin. Parempi. Phuuh. Ai että. Aika ihanaa. Jännä tunne kitalaessa, ihan ku se kovertuis sisäänpäin, irtoais jotenki. Ehdinköhän tehä sen kauppakirjan käännöksen ens viikolla muitten töitten lisäks, vai kannattaisko aloittaa jo nyt viikonloppuna. En kyllä millään haluis. Se on vaan kaks tuhatta sanaa, viissataa joka päivä, kyl mä ehin. Ai niin mut se on saksasta Kaufvertrag no mut kyl mä silti ehin. Hitsi et on muuten kylmä, laitanpa kädet tonne paidan sisään. Täytyy muistaa huomenna laittaa enemmän vaatteita. Ei mut ehtisinköhän päätellä sen villapaidan langat aamulla joo voi että olis ihana laittaa päälle se paksu villapaita. Ai niin mut piti se leipä kans paistaa aamulla. Ja se ryhmätyö! Ei sitä ryhmätyötä voi sellasenaan lähettää, ja se powerpointtikin on vielä tekemättä, milloin se tehdään ja kuka sen tekee, jonkun yhden kannattais se tehä tai miten se kannattais. Hitsi et on kylmä kyl. Mahtaisko semmoset merinorintsikat lämmittää tissejä niinku oikeesti vai onko ihan höpöhöpöä. Ah onpa taas jännä. Niinku tulis reikä otsaan. Et ku täst nousis ja kattois peiliin ni oliski golfpallon kokoinen reikä otsassa. Hassua. Aaaaa. Voisinkohan jo ens kesänä pitää jonkun ihanan sanataidekoulutuksen. Joo voi että jossain metsässä olispa ihanaa. Olispa ihanaa hemmotella ne ihan pihalle siellä, et olis niinku eväät voisin leipoa jotain ihanaa ja siellä sit vaan istuttais jossain metässä ja syötäis jotain ihanaa kakkua ja välillä kirjoteltais jotain. Siis mä menisin kyl heti jos joku järkkäis. Vois kyl kotimatkalla piipahtaa kaupas kuitenkin tekis mieli sipsei tai jotain mut ei kyl jaksais tai jaksaisko. Siis joku kuorsaa! Toisaalta ihanaa nukkuu kai se silti vaikuttaa vaiks nukkuukin. En tiiä. Onkohan mus joku vika ku on niin vaikee nukahtaa missään vähänkään julkisessa paikassa, niinku joku turvallisuusjuttu joku trauma et on vaan pakko olla valppaana koko ajan. Aika kova ääni. Koskahan tää loppuu. Onpa muuten kylmä, vähän persekin puutuu, en taida tuntee mun sormii enää.

Otin kirjaston Libby-sovelluksesta sattumanvaraisesti lainaan Michael A. Singerin The Untethered Soul -äänikirjan¹. Minulla on tapana lainata kaikenlaista perehtymättä välttämättä ollenkaan siihen, mitä olen aloittamaisillani kuuntelemaan. Tämänkertainen sattuma oli itse asiassa aika hauska. Tai kiinnostava. Tai jotain. Jotain se oli.

Jos voidaan taas sivuuttaa teoksen turha(n amerikkalainen) tapa puhutella lukijaa kuin pahanteosta kiinni jäänyttä teini-ikäistä, Singer lähestyy itsen, minuuden tai psyyken käsitettä helposti lähestyttävillä, konkreettisilla esimerkeillä ja tarinoilla. Kuka olen? En ainakaan ajatukseni, sillä enhän minä niitä valitse. Ne vain tulevat jostain. Miksi sitten teemme niiden pohjalta niin paljon tulkintoja itsestämme?

Osallistuin juuri Liedon kansalaisopiston järjestämään joogaviikonloppuun, jonka veti kundaliiniviikkoryhmästäni tuttu joogaopettaja Marianne. Jooga (ja erityisesti kundaliini) on siitä ihana laji, että säännöllisen harjoittelun tuoman fyysisen hyödyn ohella se on meditatiivisuudessaan väylä itseen. Samankaltaisen väylän löydän helposti myös muusta liikkeestä, jossa keho toiston myötä muuntuu ikään kuin saumattomaksi osaksi kokonaisuutta, joka minä olen. Kävellessä metsässä (jolloin kehollista läsnäoloa tukevat myös lukuisat aistihavainnot) tai juostessa vaikka – siis silloin kun juoksu sujuu. Kun se sujuu, en ole pelkkä mieli (kuten nyt kun istun tässä tietokoneen äärellä kirjoittamassa eli ajattelemassa hitaasti, eikä kehoni ole minulle edes olemassa) enkä pelkkä keho (kuten silloin, kun vaikka kenkä hiertää ja matkaa kotiin on vielä useampi kilometri). Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, nykyään ajatellaan, mutta se ei vielä vastaa Singerin esittämään kysymykseen siitä, kuka minä olen.

Singer esittää teoksessaan mielestäni ihan toimivan metaforan psyykelle. Hän kuvaa ajatuksia, vaikka nyt näitä tämän kirjoituksen alkuun litteroimiani viikonlopun äänimaljarentoutuksen aikana psyykeni minulle tarjoilemia, ikään kuin päänsisäisenä kämppiksenä. Siellä se kämppis jäkättää taukoamatta milloin mistäkin aiheesta, täysin randomilla, juuttuen milloin mihinkin ratkaisua vailla olevaan pulmaan. Kaikenlaisesta vastuusta itseni (vai kämppikseni?) vapauttaen on huomautettava, että en ole mielenterveysalan ammattilainen, mutta itselleni idea ajatuksista päänsisäisenä kämppiksenä oli jotenkin raikas. Kun kello tulee sunnuntaiyönä yksi ja aamulla on taas herätys seiskalta, kämppikselle voi sanoa että meeppä omaan sänkyys siitä ja että nyt en jaksa kuunnella sun juttuja yhtään enempää ja että mä meen nyt nukkuu moicca. Tai kun äänimaljat kumahtelevat otsaontelossa ja kitalaessa niin kutkuttavasti ja olisi vain ihanaa rentoutua, tyhjetä ja päästää irti, kämppikselle voi sanoa että täytyykö tää keskustelu käydä joka kerta uudestaan, en halua kuunnella sua just nyt.

Ryhmätyötä ei ole vielä viimeistelty. En yrittänytkään päätellä ihanan islantilaisneuleeni lankoja, mutta leipä tuli paistettua. Kaufvertragia en vielä aloittanut, enkä haksahtanut googlaamaan merinorintsikoita mistään Black Friday -alesta enkä edes Torista. Joskus vielä järjestän jonkun i h a n a n sanataidekoulutuksen, ehkä ensi kesänä tai kesänä kymmenen vuoden päästä, ja silloin – silloin hemmottelen asiakkaani tärviölle. Siihen asti luen ja joogaan ja juoksen ja nukun ja kudon ja leivon. Ja neuvottelen kämppikseni kanssa.

Pe, la, su.

Marraskuun lainaus

voisi olla Michael A. Singerin kämppiskirjasta, mutta koska en jaksa nähdä vaivaa etsiä käsiini edes e-kirjaversiota kyseisestä teoksesta ja erityisesti koska olen valinnut marraskuuhun täydellisesti sopivan lainauksen jo hyvän aikaa sitten, on marraskuun lainaus (rumpujen pärinää tai vaikka palokärkien rummutusta tähän väliin) pitkän linjan luontovalokuvaajan ja kirjailijan Heikki Willamon upeasta teoksesta Haukkametsä vuodelta 1998.

"Marraskuu – kuoleman kuukausi. Ympärilleen katsomalla toteaa nimen osuneen oikeaan. Kaikki on kuollutta tai ainakin näyttää siltä. Nämä hiljaiset päivät ovat kuitenkin hyvää aikaa. Kiire on tuntematon käsite, juuri mitään ei tapahdu eikä mikään mene sivu suun. Aika tuntuu pysähtyneen, metsä vetää henkeä. Useimmille kanssaihmisilleni loppusyksy ja sydäntalvi ovat ahdistavaa aikaa. Valon väheneminen nakertaa voimavaroja – ei tahdo millään jaksaa. Minulle ammattini suo mahdollisuuden olla laiskana marraskuun pimeimpinä päivinä ja ladata itseäni talven odotukseen."

Ps. Lupasin viimeksi Ajatuksia ilmastoahdistuksesta -tekstisarjani ykkösosassa kirjoittaa seuraavaksi taiteen roolista ihmisen tarpeessa käsitellä ilmastonmuutosta, mutta aihe paisuu, niinhän se aina. Luen vielä yhden (!) kirjan (Maria Katajavuoren Valas lasimaljassa) aiheeseen liittyen ja palan halusta palata asappia astialle (!!).

1. Englannin tether tarkoittaa liekaa tai köyttä, joten vapaasti suomennettuna teoksen nimi voisi kääntyä muotoon Irti päästetty sielu tai vaikka Vapautunut sielu.