Kolme kirjaa metsästä

Kirjoa ja metsää – mitä muuta ihminen tarvitsisikaan? Paitsi kirjoja metsästä. Tietty!

Olin kirjoittamaisillani pitkää johdantoa kirjojen ja lukemisen merkityksestä itselleni, vaikutuksesta siihen, millainen ihminen minä tänään olen. Tärkeää ja kenties kiinnostavaakin, mutta säästetään se toiseen hetkeen, se ei kerro tämänkertaisesta aiheestani mitään. Tänään nimittäin – intohimoisena lukijana, kirjaston suurkuluttajana ja lukemistaan kirjoista mielellään kirjoittavana ihmisenä – jatkan vanhasta blogistani (täällä!) tuttua linjaa ja nostan esille kirjoja, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Tällä kertaa ne ovat kirjoja metsästä ja niiden itseisarvosta, arvosta myös ihmiselle.

Heinäkuista metsää

Mika Honkalinna: Metsäpäiviä

Ensimmäinen valitsemistani metsäkirjoista on Mika Honkalinnan Metsäpäiviä (2005). Mika Honkalinna tunnetaan pitkästä urastaan luontovalokuvaajana ja kirjailijana. Hän on julkaissut vaikuttavan määrän luontoaiheisia kirjoja, joista itse tartuin ensimmäisenä Korppiretkeen (yllätys). Honkalinnan tuorein teos Suo siellä julkaistiin viime vuonna ja se palkittiin WWF:n vuoden luontokirjana.

Kun pidän kirjailijan uudesta julkaisusta, tutustun yleensä aina myös hänen vanhempaan tuotantoonsa. Ja mitä pidempi ura kirjoittajalla on takanaan, sitä mielenkiintoisempaa minulle on tutustua hänen esikoisteokseensa. Kirja on toki aina itsenäinen (taide)teos eikä sellaisenaan kerro sen tekijästä välttämättä yhtään mitään – etenkään, jos julkaisun jälkeen ovat ehtineet monet tuulet puhaltaa, kivet vieriä, hiekka rannoilla siletä. Silti minua kirjoittajana, julkaistuna sellaisena vielä kovin vihreänä, kiinnostaa tonkia esikoisteoksia, yrittää löytää kenties rippeitä siitä, millaisen matkan kirjoittaja on tehnyt, mistä kirjoittaja on lähtenyt liikkeelle.

Niin päätyi myös Honkalinnan Metsäpäiviä lukupinooni.

"Nostan katseeni syyssateiden pehmittämään tiehen painuneista syvistä paripyöräurista. Näen, mitä en olisi halunnut nähdä, mutta minkä tiesin väistämättömäksi. Tuotantoketjun rattaat nielivät kitaansa viimeisiäkin metsäisiä kulmauksia kasvavan 'hyvinvoinnin' nimissä. Lamaannuttava alakulo levittäytyi ylleni raskaana viittana, kuin marraskuun pimeänkolea yö. Tien laidoilla kohosivat korkeuksiin hirmuiset puupinot, joiden välisessä solassa leijui tuoreen puun jännittävä, tärpättinen tuoksu. Tämä oli viimeinen pisara. Elin elämässäni erään aikakauden loppua. […] Takerruin maiseman rippeisiin ja menneiden vuosien mielessä viipyileviin tunnelmiin."

Metsäpäiviä sisältää itsenäisiä tekstejä/esseitä aina 1980-luvulta alkaen. Edellä lainaamani katkelma kuuluu vuonna 1992 kirjoitettuun Kotometsässä-tekstiin. Vaikka Honkalinnan esikoisteoksen julkaisustakin on kulunut liki kaksikymmentä vuotta ja osa teoksen teksteistä on yhtä vanhoja kuin itse olen (laskekaa siitä), vuodet eivät Metsäpäivissä paina missään. Teos on niin aiheiltaan kuin ajatuksiltaan käsittämättömän tuore. Omakustanne on monestakin näkökulmasta todella laadukkaasti toteutettu; itse tekstin lisäksi kuvat, paperi, painojälki ja taitto tekevät teoksesta todellisen nautinnon lukea.

Metsäpäiviä-teoksen kirjoitukset käsittelevät metsää useasta näkökulmasta, ja erityisesti minua kiinnostavat aina pohdinnat ihmisen suhteesta tai yhteydestä metsään. Voisin lukea loputtomasti ihmisen ja metsän rajapinnasta (onko sitä?), loputtomasti yksilöllisistä metsäkokemuksista, ja ajattelen myös, että metsätarinoiden muistiin merkitseminen ja jakaminen on aivan äärettömän tärkeää. Metsä on meille aivan äärettömän tärkeä, ja metsän merkitystä ihmisille niin yksilöinä kuin yhteisönä on jaksettava tuoda julkiseen keskusteluun yhä yhä yhä vain.

Metsäpäivissä Honkalinna onnistuu edellä mainitsemieni seikkojen lisäksi tuomaan esille mielestäni myös erittäin virkistävän ja tervetulleen näkökulman: oman häpeän tarkastelun. Honkalinna pohtii itseänikin mietityttänyttä aihetta: autolla ajaessaan ihminen on huomaamattaan mutta väistämättä tappaja. Kuinka monen pienen ja suuremmankin olennon yli olemme ajaneet autolla? Kuolemia, jotka olisi voinut polkupyörällä ja etenkin kävellen välttää. Ilmastonmuutoksen ja länsimaisten kulutustottumusten valossa häpeää soisi enemmänkin uskallettavan käsitellä, sillä tie muutokseen käy monesti vaikeiden tunteiden hyväksymisen (ei kätkemisen!) kautta. Asia, jossa itsellänikin on rutkasti petrattavaa.

Olkoonkin että Metsäpäivillä on ikää jo parisenkymmentä vuotta, on se Honkalinnan teosten joukossa suosikkini. Surun ja muiden voimakkaiden ja vaikeiden tunteiden paljastaminen oman lähimetsän hakkuiden johdosta osuu minuun lähelle. Valitettavasti. Ei ole kulunut vuottakaan siitä, kun tuskailin ja sitten myös taistelin itse saman asian äärellä, puolesta, vastaan. Valitettavasti. Honkalinnan kuvaamaa kokemusta peilaten oma metsäsotani päättyi paremmin, mutta se sattuu silti. Edelleen. Ja surullisinta kaikessa tässä on se, että meillä alkaa yhdellä sun toisella (jokaisella?) olla oma menetettyjen metsien surun taakkansa kannettavanaan. On hyväksyttävä uusi todellisuus, vaikka ei halua. On hyväksyttävä uusi todellisuus, jossa rakas maisema ja paikka on olemassa enää muistoissa ja menneisyydessä, kun tässä hetkessä on enää kanto siellä toinen täällä. Myllättyä metsänpohjaa ja raiskiota siellä, missä joskus oli kokonainen maailma, elämä itse.

Vaikeammille tunteille tasapainoa Metsäpäivissä tuovat keveys ja toiveikkuus. Kiitollisuus metsää kohtaan paistaa läpi, ja minun onkin helppo suositella teosta jokaiselle metsän ystävälle kaikella lämmöllä.

Mika Honkalinnan Metsäpäiviä ja lukukoirani Luumu

Ritva Kovalainen & Sanni Seppo: Pohjoistuulen metsä

Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Pohjoistuulen metsä -näyttely oli esillä Turun taidemuseossa keväällä, ja pääsin katsomaan sen tuolloin liki ensimmäisten joukossa. Museoretki oli osa Härkätien ympäristönsuojeluyhdistyksen toimintaa, ja Eva-Liisa Raekallio kirjoitti Suomen Luonnonsuojeluliiton sivuille retkestä pienen uutisen, jonka voit halutessasi lukea täällä.

Itsekin kirjoitin tuolloin heti näyttelyn jälkeen vaikutelmiani Instagramiin: Olipa aivan todella vaikuttava näyttely Turun taidemuseossa! Ritva Kovalaisen ja Sanni Sepon Pohjoistuulen metsä kertoo luonnonmetsistä ja niiden monimuotoisuudesta. Valokuvat ja muut teokset saavat haukkomaan henkeä, ne herättävät halun koskettaa, halun mennä äkkiä metsään. Aistivoimainen tunnelma kiihtyy loppua kohden, ja katsojan huulilta pääsee lohduton hätähuuto: luonnontilaiset metsät on säästettävä!

Suuri osa teoksista on kuvattu itärajan tuntumassa, jossa luonnontilaista metsää on maastamme eniten. Metsäalasta kun näitä plänttejä koko Suomessa on enää muutama prosentti, joista niistäkin käydään parhaillaankin kovaa vääntöä.

Pohjoistuulen metsä -näyttely on parhaillaan 22. syyskuuta asti koettavissa Lappeenrannassa Etelä-Karjalan museossa, myös Museokortilla. Pohjoistuulen metsä on myös taiteilijakaksikon metsäaiheisen trilogian kolmas osa, viime vuonna tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaaksikin valittu kultakimpale. Viime kuussa taiteilijat saivat erittäin ansaitusti vuoden 2024 tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon suomalaisten luonnonmetsien monimuotoisuuden ja uhanalaisuuden ymmärryksen syventämisestä tieteen ja taiteen keinoin. Kirja ja näyttely tukevat toisiaan mutta tekevät lähtemättömän vaikutuksen myös itsenäisesti koettuina.

"Perinteisen luonnonsuojelun ajatuksena on ollut säilöä näytteitä alkuperäisestä luonnosta, mutta 'biodiversiteetti ei ole erillinen suojeltava kohde, vaan kaiken elollisen luonnon olemassaolon perusta'. Siksi luonnon köyhtyvää tilaa kohentaaksemme tarvitaan myös ratkaisujen monimuotoisuutta: menneisyyden traumojen käsittelyä, asennemuutosta, muutosta tuottavuuden laskentamalleihin, ympäristön villiinnyttämistä, lainsäädäntöä, suojelualueita, metsätalouden menetelmien muutosta, luonnon ennallistamista."

Ennen Pohjoistuulen metsää Kovalainen ja Seppo ovat julkaisseet teokset Puiden kansa (1997) ja Metsänhoidollisia toimenpiteitä (2009). Kuten Honkalinnan esikoinen, Puiden kansakin kävi minulla loppukeväällä lainassa, mutta tällä kertaa en päässyt muutamaa aloitussivua pidemmälle. Syy kirjan keskenjäämiseen oli erikoinen: se oli NIIN hyvä, että tiesin haluavani paneutua siihen myöhemmin kunnolla. Oma romaanikäsikirjoitukseni on tällä hetkellä sellaisessa vaiheessa, että mitä taustakirjallisuutta siihen haluankin ehtiä lukea, minun on luettava se nyt – eikä metsämytologia tai luonnonsuojelu ainakaan näin syvätasolla kuulu tämän käsikirjoitukseni taustalle (ehkä seuraavan?).

Jälleen lämmin suositus: menkää ihmiset metsään. Menkää Pohjoistuulen metsään!

Pohjoistuulen metsä – kaksi kuvaa näyttelystä, kaksi kirjasta

Kimmo Ohtonen: Metsä elää

Viimeinen tällä kertaa suosittelemistani metsäaiheisista kirjoista on ikisuosikkini: Kimmo Ohtosen Metsä elää. Olen kirjoittanut kirjasta aiemminkin (täällä!), ja koska siteeraan jälleen itseäni, olkoon se merkkinä Ohtosen teoksen ensiluokkaisuudesta (sillä sitä se todella on, ensiluokkainen!).

"Me ihmiset olemme osa luonnon monimutkaista verkostoa, jossa kaikella on merkityksensä. Jos alkaisimme nähdä meitä ympäröivät eläinlajit itseisarvoisen tärkeinä, voisi se rohkaista meitä kehittämään elintapojamme kestävämpään ja ennen kaikkea elävää elämää kunnioittavampaan suuntaan. Maamme metsien tulevaisuus on omissa käsissämme."

Metsä elää on kaikin tavoin erittäin korkealaatuinen kirja. Luonnossa viihtyvälle se on nautinnollinen jo pelkästään häkellyttävän upeiden valokuviensa ansiosta. Metsänpohjan kaikki vihreän sävyt, eläinten turkeista yksittäisinä erottuvat karvat. Mikä rakenne, jestas. Kuvien välittämä tunnelma tekee herkän lukijan lukuelämyksestä jopa kehollisen. Niin syvälle rintalastan alle metsän olemus Ohtosen kuvien kautta työntyy.

Teos kertoo metsän elämästä vuodenkierron mukaan, ja rakenne tempaa lukijan jokaisen aistin mukaansa metsän neljään vuodenaikaan. Ohtonen kirjoittaa niin susien sosiaalisesta järjestyksestä kuin metsäekosysteemeistä kokonaisuudessaan. Kriittisten luontokatokysymysten edessä Metsä elää on tärkeä kannanotto, joka peräänkuuluttaa alkuperäislajien suojelemista ja metsiemme hyvinvoinnin turvaamista.

Kaikessa esteettisyydessään ja informatiivisessa valveutuneisuudessaan erityisen vaikutuksen teoksessa minuun teki kuitenkin sävy, jolla Ohtonen luonnon itseisarvoa edistää. Taitava kirjoittaja ei pyri vaikuttamaan lukijaan tuomitsemalla, riitaisalla vastakkainasettelulla eikä pateettisella tuomiopäivänkuvauksella. Erityisesti luonnonsuojelun identiteettisidonnaisuuden ja politisoituneisuuden vuoksi tärkeää on herättää lukijassa sisäinen halu tukea, suojella ja olla osa jotain näin arvokasta, jonka säilyminen ja säilyttäminen on arvokasta jo sinänsä – ei pelkästään välineenä, ei pelkästään sen vuoksi, mitä se voi ihmiselle tarjota. Metsä elää, ja Ohtonen on käärinyt tämän sanoman meille lempeään mutta määrätietoiseen pakettiin.

Kimmo Ohtosen muista teoksista voin suositella yhtä lämpimästi Karhu – Voimaeläin -kirjaa, esikoisteosta, joka oli sekä tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana että Vuoden luontokirja 2016 ehdokkaana. Karhut (myös karhut) ovat sydäntäni lähellä, mutta niistäkin lisää myöhemmin.

Kimmo Ohtosen Metsä elää ja lukukoirani Luumu

Tällainen kattaus kirjoja tällä kertaa, ja jos metsäaihe kiinnostaa (ja miksi ei kiinnostaisi), suosittelen aivan valtavan mielelläni lisää luettavaa. Jos nämä kolme helmeä on jo luettu, voi kernaasti siirtyä vaikka

• Juntin, Jokirannan, Ruohosen & Räinän teokseen Metsä meidän jälkeemme

• Forsbergin & Jussilan tässä blogissanikin aiemmin mainitsemaani kirjaan Puut puhuvat

• Koiviston teokseen Ei mikä tahansa metsä, josta olen kirjoittanut vanhassa blogissani täällä

• taikka Wohllebenin teokseen Puiden salattu elämä.

Ja jos ylipäänsä olet kiinnostunut kirja-aiheisista kirjoituksistani viimeisten noin puolentoista vuoden ajalta, löydät ne kätevästi kootusti vanhasta blogistani täältä. Jos olet lukenut hyvän metsäaiheisen teoksen, jota en ole maininnut tässä, vinkkaa siitä mielellään kommenttiosioon.

Metsittymisiin!

Ps. Kerrottakoon vielä metsään liittymätön juttu linnuista, sillä vaikka en lupaa kirjoittavani aivan jokaisessa blogipostissani linnuista, on tämän blogin nimi kuitenkin Niin ihanii naakkoi… tällä kertaa Niin ihanii mustarastai.

Kirjoittaessani tätä tekstiä pihalla suuren aurinkovarjon alla kuulen yhtäkkiä kovaa, tuohtunutta säksätystä. Ehdin juuri nostaa katseeni näppäimistöltä nähdäkseni, kuinka mustarastaan poikanen putoaa tiheään kuusiaitaan rakennetusta pesästään. Ei korkealta mutta putoaa kuitenkin, ja emo aivan hädissään huutaa ja yrittää lykkiä poikasen mahdollisimman nopeasti kuusiaidan uumeniin katseilta suojaan. Lykkiä on yhtä kuin nokallaan raahata ja töniä. Näyttää väkivaltaiselta, mutta mitäpä minä tietäisin vanhemmuuden haasteista, sellaisista, joita kohtaa kun on lintu.

Tarinalla on sikseen onnellinen loppu, että emme kohdanneet poikasen kanssa enää uudelleen. Vaikka lintulapsia rakastankin, toivon kaikkea hyvää erityisesti heidän vanhemmilleen.