Ilmastoahdistuksesta ja tiedosta

Miten tieto voi lisätä tuskaa ja samalla lieventää sitä? Ilmastolamaannuksesta kohti aktiivista toimijuutta.

"'Sanot että huolehdimme vaistomaisesti jälkeläisistämme', sanoin. 'Oikeastaan huolehdimme vain itsestämme. Itsestämme ja lapsistamme. Korkeintaan lastenlapsista. Eivät meitä kiinnosta ne jotka tulevat sen jälkeen. Samalla tekojemme seuraukset vaikuttavat satojen sukupolvien päähän ja tuhoavat kaiken mikä tulee meidän jälkeemme. Suojeluviettimme on pettänyt meidät.'"

Maja Lunde: Sininen (suom. Katriina Huttunen)

En ole koskaan ollut näin ahdistunut ilmastonmuutoksesta kuin nyt.

Ei, vaan sittenkin: En ole koskaan ollut niin ahdistunut ilmastonmuutoksesta kuin vielä heti sitten olin.

Mikä on muuttunut? Ei ilmaston tila ainakaan. Ilmaston lämpeneminen kiihtyy edelleen, lajit eivät ole lakanneet kuolemasta sukupuuttoon eivätkä ne todellakaan ole taianomaisesti heränneet kuolleista sen jälkeen, kun ne kerran ovat planeetaltamme sukupuuttoon kuolleet. En ole yhtenä aamuna Aurajokirantaan käveltyäni havahtunut näkyyn ruovikossa polskivasta stellerinmerilehmästä, siivettömienruokkien kaakottaessa kauempana omissa ruokkipuuhissaan mitä ne lienevätkään¹. Kirjeitäni kirje- ja ihan vaan ihanalle ystävälleni Annelle ei Vanhalinnasta Vantaalle toimita muuttokyyhky, vaan saman homman hoitaa nykyään posti, hitaammin ja epävarmemmin tosin.

Ykkönen ja kakkonen Hypöistenkosken luontopolulta Aurasta (kuvassa hiusjäätä), kolmas kuva Paimion Hiekkahelmen alueen metsistä.

Saanette kiinni ajatuksestani. Kun laji katoaa, se katoaa lopullisesti. Ja se on ihan hitsin kamalaa. Olen nähnyt painajaisia suurista aalloista ja kaatuvista pilvenpiirtäjistä aina. Nyt uniani värittävät myös 19 asteen päivälämpötilat marraskuussa. Yritä siinä sitten herätä virkeänä uuteen päivään, uuteen ihanaan aamuun, jolloin unelmat on tehty saavutettaviksi ja kaikki onni on vain itsestä kiinni, siinä niin, sormien ulottuvilla vain tartuttavissa… Aikana, jolloin erään nimeltä mainitsemattoman valtion presidentiksi on valittu eräs nimeltä mainitsematon ihmis- ja toislajisten oikeuksien polkija.

Yksissä kirjajuhlissa kerran eräs nimekäs kirjailija (vanhempi mies-, onko syytä edes täydentää?) kysyi minulta hiukan tuiterissa, surenko minä sitä, kun vaikka joku koppislaji kuolee sukupuuttoon. Hän painotti sanaa surra, kirjoittaen siihen sisään oman kantansa, joka oli selvä: hän ei, todellakaan, sure. Mitä voin vastata? En välttämättä sure yksittäisen koppislajin sukupuuttoa, enhän ole tietoinen siitä edes. En edes tiedä, mitä kaikkia ihmiselle tuntemattomia lajeja on olemassa, jotka kuolevat sukupuuttoon juuri tällä hetkellä.

Nyt.

Nyt.

Nyt.

(Ja nytkin.)

Monenlaista elämää rungoilla, kolmannessa koivunmantokuoriaisen syömäkuviot lähellä Maskun Karevansuota.

Surisinko, jos minulle rakkain koppislaji metsäsittiäinen kuolisi sukupuuttoon? Surisin. Itkisin varmasti. Metsäsittiäisen sukupuuton minä huomaisin. Se kuolema olisi minulle näkyvä. Entä surisinko vaikkapa liito-oravan sukupuuttoa? Tietenkin surisin, vaikken koskaan liito-oravaa nähnyt olekaan. Liito-oravan kuoleminen sukupuuttoon ei näy arjessani mitenkään, mutta lajin menetys tuntuisi syvällä. Se tuntuisi jälleen yhdeltä painavalta ja ruosteiselta naulalta arkkuun, jota me, ihmiset, olemme kovaa vauhtia itsellemme rakentamassa.

Ilmastoahdistus syntyy siitä, että ilmasto- tai ympäristöasioista ei ole viestitty oikein.

Törmäsin tähän itselleni uuteen näkökulmaan hiljattain eräässä koulutuksessa ja olen siitä asti miettinyt asiaa lähes päivittäin. Niin mielelläni kuin lähtisinkin pilkkomaan virkkeen semantiikkaa ihan lekseemin tasolla (saisin kirjoitettua kymmenosaisen tietokirjasarjan jo pelkästään siitä, mitä kaikkea oikein voi tässä ja yleisestikin tarkoittaa), väite on simppeliydessään ja konkretiassaan innostava. En tunne ahdistuksen synnyn taustalla vaikuttavia tekijöitä, mutta olen silti ensimmäisenä huutamassa joo, jos kysyttäisiin, onko väite totta.

Tieto lisää tuskaa, kun se toimitetaan väärin. Mediassa tai lähinnä somessa ilmastonmuutoksesta/metsienhakkuista/luontokadosta jne. esiin nostetut kauhua herättävät faktat tai uhkakuvat tekevät nimenomaan ja yksinomaan juuri sen: ne herättävät kauhua. Mutta kauhu sellaisenaan, kauhu yksinään ei saa ihmistä toimimaan. Kauhu lamaannuttaa. Ja kauhu jättää yksin.

Kun sen sijaan:

Ympäristöongelmista ja ilmastokriisistä viestiessä pitäisi todeta asioiden laita ja tarjota aitoja ratkaisuehdotuksia.

Ja nyt en tarkoita sitä, että samaan aikaan kun kansalaisille kerrotaan planeetan palavan, heitä pitäisi taputella tomerammin päähän: "kyllä se siitä, kun vaan jokainen muistaisi kierrättää vähän tarkemmin". Mitä siis tarkoitan? En tiedä itsekään tarkalleen, en vielä, minulla ei ole aitoa ratkaisuehdotusta jokaiseen ongelmaan vielä, mutta kauhun lietsonnan sijaan me tarvitsemme luotettavaa ja läpinäkyvää tietoa (ja konkreettisia toimintaehdotuksia!), joka tuotetaan erilaiset vastaanottajaryhmät huomioiden ja joka saavuttaa ihmiset siellä, missä he aikaansa viettävät. Tällaisia luotettavan ympäristötiedon kaikenkattavia kanavia on olemassa. Esimerkiksi Ympäristöhallinnon ylläpitämä Ympäristö.fi on sellainen, mutta kuplastani käsin en tiedä, kuinka yleisesti sen olemassaolo tunnetaan. Ainakin sivusto lupaa tehdä sen, missä somen vihreä kupla(ni) jää puolitiehen; Ympäristö.fi "auttaa ja kannustaa meitä suomalaisia tekemään ympäristön kannalta kestäviä päätöksiä ja ratkaisuja".

Vanhalinnasta tänään. Kolmannessa jonkun ruokakätkö. Tikan tai ehkä oravan.

Ja tämä on loistava alku. Vielä kun me suomalaiset lopetamme jokaisen kestävän päätöksen ja ratkaisun syynäämisen kunkin henkilökohtaisessa elämässä ja lakkaamme syyllistämästä toinen toisiamme yksilöinä – ja sen sijaan yhdistämmekin voimavaramme muutoksen vaatimiseksi yhteiskuntamme suurilta toimijoilta.

Entä taide sitten? Sanataide? Miten kirjallisuus vastaa tarpeeseemme käsitellä ilmastonmuutosta ja ihmisyyttä ajassamme? Kulttuuri-ilmaston maaliskuussa 2020 julkaistussa podcast-jaksossa Unohda sci-fi, nyt tulee cli-fi! toimittaja Heidi Kalmari, WSOY:n kustantaja Anna-Riikka Carlson ja elokuvakriitikko Kalle Kinnunen keskustelevat ilmastonmuutoksesta taiteessa, ja kun tuolloin, vain neljä vuotta sitten odotettiin ympäristö- ja luontoaiheiden nousemista suosituiksi sellaisinaan, olemme sittemmin saaneet todistaa näin käyneen. Luonto, ympäristö ja ilmastonmuutos ovat aivan lyhyessä ajassa nousseet niin kirjailijoiden kuin lukijoiden keskuudessa aiheiksi, joilla on itseisarvo².

Mutta miksi ihmiset haluavat lukea kaunokirjallisuutta ilmastonmuutoksesta, joka on lähtökohtaisesti synkkä, toivoton ja ahdistava aihe? Enkö saa painajaisiini tarpeeksi virikkeitä ilman, että minun täytyy kaiken todellisen lisäksi hakea niitä vielä kaunokirjallisuudestakin? Pohdin tätä seuraavassa tekstissäni paneutumalla ilmastofiktion edelläkävijäksi tituleeratun norjalaisen Maja Lunden ilmastokvartettiin. Lisäksi annan lukusuosituksia meiltä ja maailmalta kaikille kaltaisilleni: heille, jotka syystä tai toisesta löytävät lohdun maailmanlopun kirjallisuudesta.

1. Olen kivuliaan tietoinen siitä, että vaikka sekä stellerinmerilehmä että siivetönruokki olisivat säästyneet sukupuuton kohtalolta, en silti kohtaisi kummankaan lajin edustajia Aurajoessani.

2. Muutos on tapahtunut tietysti käsi kädessä sen kanssa, kuinka luontoaiheet ovat alkaneet näkyä enemmän myös valtavirtamedioissa. Siitä kirjoitetaan, mikä ihmisiä kiinnostaa, ja eräänlainen riemunvoitto asiassa oli Suomussalmen surullisenkuuluisa raakkutuho elokuussa 2024. Jotain positiivista, vaikkei kaikessa tarvitse olla eikä olekaan: tämä Suomen vakavimpiin luonnonsuojelulain rikkomuksiin kuuluva tapaus nosti koko kansaa liikuttaneen haloon, joka oli aivan poikkeuksellisesti monessa uutiskanavassa tuolloin päivän ykkösuutisena. Arvot muuttuvat, voima on joukossa, ja me saamme äänemme kuuluviin, kun vain haluamme.

Plus vielä lisään teille jotka kuuntelitte tekstin: kyllä vaan, vaihdoin otsikon yksityiskohtaisempaan äänileikkeen nauhoituksen jälkeen, kun ilmastoaiheinen tekstisarjani paisui yli äyräidensä ja määreidensä.