I Say Who, I Say When, I Say Who! Osa 2

"Kiitos Jeesus tai lapsen kolmannen luokan opettaja", ja muita ajatuksia ajastamme.

Hei taas ihana, ja tervetuloa lukemaan tekstiäni valinnoistani, yrittäjyydestä(ni), aikatauluista, lapsestani ikiliikkujasta sekä tunteista(mme), joita hänen juuri alkaneen kolmannen luokan hiljattain paljastunut lukujärjestyksensä herätti. Mutta koska huomaan (!) arkkuni olevan sanaisan (!), julkaisen tämän tekstini kahdessa osassa. Tämä on niistä jälkimmäinen. Toivottavasti ajatukseni herättävät sinussa jotain – tiedän etteivät ne ole ihan sieltä totunnaisimmasta päästä. Ensimmäisen osan pääset lukemaan täältä, ja jotta tekstini eivät vastaisuudessa mene ohi, voit mielellään tilata ne suoraan sähköpostiisi alla olevasta nappulasta:

Kerroin jatkotekstini ensimmäisessä osassa siitä, mitä ihania ja ihmeellisiä asioita ehdin tehdä, kun käytän työskentelyyn niin vähän aikaa. Kirjoitin:

"Jos en työskentelisi näin vähän, en ehtisi lukea yli 200 kirjaa vuodessa, en ehtisi joogata parhaimmillaan yli 35 tuntia kuussa (vai hulluimmillaan, siihenkin hurahdin, tietysti, astangajoogaan). En ehtisi maata sohvalla ja riippukeinussa ja metsänpohjassa. En ehkä ehtisi haaveilla näin paljon. Ainakaan en ehtisi hurahtaa."

Mutta! Yrittäjyydessäni on tietty mutta, joka kuulostaa ääneen lausuttuna uskomattomalta. Täysin käsittämättömältä se kuulostaa. Tässä se tulee:

En ole koskaan pitänyt kesälomaa, enkä sellaista kaipaakaan.

Toki pidän vapaata päivän silloin, toisen tällöin, ja matkat ovat tietysti asia erikseen. Mutta en raahaa tietokonettani mukanani kansallispuistoihin tai lähiryteiköihin – vaikka mökille tai Puolaan saatankin. En todella kaipaa pidempää lomaa työstäni, viikonloppu tai pitkä sellainen riittää aivan hyvin.

Ja tästä juuri on kysymys, kun kirjoitin aiemmin tällä viikolla julkaisemassani ykkösosassa tavoitteestani integroida työ saumattomasti muuhun elämään. Kun työ ei sanele vuorokausirytmiäni, vapauttani mennä ja tehdä ja elää juuri haluamallani tavalla (I say who, I say when, I say who!), se mahdollistaa – ei sido.

Ja tästä syystä olen loputtoman kiitollinen työlleni. En todellakaan yritä syöttää tätä saumattoman integroinnin tavoitetta jokaiselle, eikä se varmasti jokaiselle tai edes monelle sopisikaan. Enkä paheksu säännöllisen työajan sisältävää palkkatyötä TIETENKÄÄN. Itsekin houkutun sellaisen mahdollisuudesta toisinaan edelleen. Mutta (työ)elämäntapani ansiosta olen voinut olla läsnä lapselle hänen pikkulapsiaikanaan, hänen päiväkotiaikanaan ja myös hänen koulun kesäloma-aikanaan siitäkin huolimatta, että itse en kesälomaile. Ja silti koen, että sen sijaan että olisin aina tai enimmäkseen töissä, olen aina tai enimmäkseen lomalla.

Kuu vaihtuu. Heinä herää eloon, ja ullakkohuoneessa pätsi sen kuin tihenee. Lapsi on ulkona kaverinsa kanssa, kun minä näen sähköpostissa syksyn ensimmäisen Wilma-viestin hänen koulunsa rehtorilta. Skimmailen viestin läpi, tärkeät päivämäärät, ensimmäisen kouluviikon kellonajat, opettajanvaihdokset… kunnes sydämeni pysähtyy vähän: alustavat lukujärjestykset ovat jo nähtävillä. Koko kakkosluokan ajan lapsella oli viikossa yksi ainut ysin-aamu, ja neljä kertaa viikossa hän meni kouluun kahdeksaksi. Kahdeksaksi! Neljä kertaa viikossa! Kahdeksaksi!

Pa-dam, pa-dam, pa-dam, sydän hakkaa, se muistaa hakata jälleen. Sormet näpelöivät Wilmaa, missä ne lukujärjestykset ovat? Sormet löytävät työjärjestyksen, klikkaavat työjärjestyksen auki, hikoavat, hikoavat vähän. EI OO TOTTA! saatan huutaa ääneen. Ei oo totta! Ysin aamu, ysin aamu, kasin aamu, kasin aamu, kympin aamu (kympin aamu! Onko sellaisiakin?!). Hymyilyttää.

Kun lapsi tulee kotiin, menen häntä eteiseen vastaan ja kerron ilouutisen. Mielikuvissani olen rauhallinen ja asiallinen, mutta todellisuudessa saatan ravistaa häntä samalla hartioista, puhjeta itkemään, heittää kaksi ja puoli volttia ja samaan syssyyn telkkarin olohuoneen ikkunasta. Jotain sinne päin, ja lapsi yhtyy riemuuni. Ajatella. Kympin aamukin.

Kyse ei ole pelkästään siitä, että ajattelisin, että ihmisten pitäisi saada aamuisin nukkua. Että koska itse olen aamun torkku tai edes että koska lapseni on, että yhteiskunnan pitäisi jotenkin muuttua miellyttämään juuri minun tai meidän taipumuksiamme. Että jokaisen pitäisi saada valita itse.

Ymmärrän, ettei koulujärjestelmä toimi niin, että jokaiselta oppilaalta kysyttäisiin varovasti, mihin aikaan he suvaitsisivat paikalle saapua (ja miten pitkään viipyä). En vain pystynyt näkemään mitään mieltä siinä, miksi 7- ja 8-vuotiaiden piti raahautua olemaan koulussa neljä päivää viikossa klo 8–12 (ja yhden kerran 9–13), kun suurimman osan vanhemmat (perinteisen työelämän realiteetit tuntien) olisivat joka tapauksessa kiinni omissa töissään neljään tai viiteen asti iltapäivällä, eikä ainakaan meidän kotikaupungissamme ollut iltapäiväkerhotoimintaa tarjolla enää kakkosluokkalaisille. Jos lasten koulupäivän pituus on 4 tuntia, miksi (VOI MIKSI?) se ei voi ajoittua hieman myöhäisempään ajankohtaan, jolloin aamuista poistuisi kiire ja monen lapsen yksinäiset iltapäivät eivät venyisi aivan niin t u h o t t o m a n pitkiksi?

Ja vaikka kirjoitin, että kyse ei ole siitä, että ajattelisin että yhteiskunnan pitäisi jotenkin muuttua vastaamaan paremmin myös iltavirkkujen taipumuksia, onhan se pääasiassa niin, että tämä maailmanjärjestys on rakentunut aamuvirkkuuden eetokselle. Aikainen lintu madon nappaa ja muuta höpöä. Kapitalismi haluaa ottaa ihmisestä, palvelijastaan, kaiken irti heti aamusta. Sitä se on. Mutta juuri sitä minä en halua, vaan valitsen tietoisesti kääntyä pois suorituskeskeisen elämän tieltä.

Olin viime viikonloppuna veljeni suloisissa 30-vuotisjuhlissa (onnea hänelle vielä!). Istuimme ruokailemassa upeasti katetun, sitruunoilla somistetun pöydän ääressä ja kerroin juttua siitä, kuinka lapsen lukujärjestys oli ilmestynyt Wilmaan. Aloitin tarinan jotenkin niin että "kiitos Jeesus tai lapsen kolmannen luokan opettaja siitä että…", ja lopun te tiedättekin jo. Toinen veljeni, yksi neljästä, kysyi kepeästi, että eikös se vain ole hyvä, että lapset totutetaan jo pienestä pitäen työelämän vaatimuksiin.

Ei! Tai joo! Tässä se ristiriita onkin. Se on päässäni mutta tässä se nimenomaan on: työelämällä on vaatimuksensa, ja ajattelen, että toki ne kannattaa esitellä jokaiselle, joka yhteiskuntaan mielii osallistua (lapsillemme siis, toivottavasti).

Mutta! Ajattelen myös, että ennen kaikkea tärkeää on oppia kyseenalaistamaan – vallitsevia käytäntöjä, normeja, arvoja – vaikka sitä ehkä päätyisikin valitsemaan juuri ne. Sen 8–16-palkkatyön vain nyt yhden näistä yhteiskuntamme konventioista mainitakseni. On aivan järjettömän tärkeää pysähtyä pohtimaan mitä muuta on, miten muutoin asiat voisivat olla, mikä juuri minulle on tärkeää. Sillä se on todennäköisesti jotain ihan muuta kuin kenelle tahansa muulle samaa asiaa pohtivalle.

Joten en tiedä. Yritän olla tuputtamatta asenteitani lapselleni, sille aamutorkulle ikiliikkujalle, joka on vielä liian pieni ymmärtämään niitä. Yritän tukea ja kannustaa ja ymmärtää häntä (koulu)taipaleellaan, sisältääpä hänen lukujärjestyksensä sitten miten monta kasin aamua tahansa. Ja jos… KUN hän osoittaa kiinnostusta vaihtoehtoisia valintoja kohtaan, keskustelen hänen kanssaan mielelläni.

Kaikesta.

"Ihmiset kokevat syyllisyyttä, ei heillä ole aikaa nauttia elämästä. He tekevät liikaa työtä, ovat aina menossa. Jos todella nauttisitte elämästä ja aistien yksinkertaisista iloista, hämmästyisitte. […] Me olemme kadottaneet sen. Olemme eksyneet mielemme sokkeloihin, ajatuksiimme, ihanteisiimme ja ties mihin. Olemme aina menossa."

Anthony de Mello: Havahtuminen (suom. Vuokko Rissanen)

Tulee ensimmäinen koulupäivä.

Aamu on aikainen, mutta aurinko lävistää jo keittiön ikkunasta pelloilla näkyvän usvan. Luumu-koira venyttelee keittiön matolla mutta kömpii sitten aamu-unisena petaamaan sohvaa. Lapsen aamiaislautasella on piimälimppua ja sitruunamuffinsseja, lasissa kylmää kaakaota, sillä vaikka hänen toiveensa täyttää yritinkin, en löytänyt lähikaupastamme Quick Milkin taikapillejä ja Cokista en suostunut ostamaan.

Hän asettaa kypärää päähänsä, lippiksen pyörän tangolle roikkumaan. Luumu venyttelee jälleen ja lähtee ihmeellisen mielellään saattamaan. Joku tuoksu elähtäneessä mäkikuismassa on niin mielenkiintoinen, ettei hän huomaa lapsen jo sanoneen heippa, menneen menojaan. Pihaa ja tienpientareita koristavat sadat hämähäkinseitit, jotka aamukaste on tehnyt näkyväksi. Mietin Teijossa hetki sitten näkemäämme Tentsile-telttamajoitusta, seittien muoto muistuttaa sitä vähän. Henkäyksenkeveän kesämekkoni helma hivelee sääriäni hiukan karvaisia, kunnes kurjen kaihoisa huuto pysäyttää yhtäkkiä kaiken. Luumu haluaa jo kääntyä kotiin.

---

Tämän ja aiemman kirjoitukseni kuvat olen ottanut heinäkuussa Kurjenrahkan kansallispuistossa yhtenä arkipäivänä, jolloin en ollut lomalla mutta en töissäkään, ja vein lapsen ja hänen kaverinsa (tai yllätysminiserkkunsa) yhdeksi yöksi Kurjenpesälle telttailemaan.

---

Sinua saattaa myös kiinnostaa:

I Say Who, I Say When, I Say Who! Osa 1