Hidas elämä – linnunpöntöistä, teekupposista ja tasapainon illuusiosta
Kaikki on suhteellista, hitauskin.
Kun kirjoitin viimeksi pihahäpeämättömyydestäni ja kaaoksesta, jota kutsun puutarhakseni, ystäväni
tarjosi mahdollisuutta saada hänen paratiisistaan ruskoliljoja – siis niitä aivan vavisuttavan upeita liekkimäisiä ilmestyksiä, jotain vanhaa piikkiöläistä kantaa vielä. Arvatkaa, pakkasinko autoon pressut ja lapion ja melkein kauhakuormaajankin! No melkein pakkasin. Hyvänä ystävänä Elina lahjoitti matkaani myös säkillisen sitä itseään, hevosen paskaa kaikessa ravinteikkaassa muhevuudessaan.Näistä ystävyyden iloista ja kevään tuoksumaisemista tuli mieleen hitaan elämän kirjeenvaihtomme, Letters on Slow Living, jota aloittelimme aiemmin keväällä. Nyt on mitä mainioin aika jatkaa siitä, mihin huhtikuussa jäimme!
♡
Vanhalinna, 20.5.2025
Heippa Elina!
Ensinnäkin kiitos kirjeestäsi, tuntuu inspiroivalta palata tähän aiheeseen nyt muutaman viikon jälkeen. Hidas elämä oli kirvoittanut keskusteluakin tosi hyvin. Esimerkiksi
kirjoitti aiheesta parikin postausta: Hidas elämä – kannattaako sitä tavoitella & Vielä vähän hidastamisesta ja kasvamisesta.Miten ihana oivallus elämän kulkemisesta ihmisen lävitse eikä päin vastoin! Näen sen jotenkin hyvin konkreettisena. Ultrapikakelattuna videona ihmisestä seisomassa kalliolla koko elämänsä aivan vauvasta mummoksi asti, vuodenaikojen ja sään vaihtuessa ympärillä hurjaa vauhtia, ihmisen varttuessa siinä silmiemme edessä, tuulten tuivertaessa ensin kasvavia, sitten harmaantuvia hiuksia. (Jos olisin elokuvantekijä tai muu videotaiteilija, saattaisin toteuttaa tämän projektin!)
"Hitaan elämän eetos on minusta tosi mielenkiintoinen. Somen syövereistä löytyy toki ne 537 miljoonaa höyryävä teekuppi -kuvaa, mutta mitä se sellainen hidas elämä ylipäänsä tarkoittaa, jos ei halua tyytyä ympäripyöreyksiin intohimonsa toteuttamisesta tai kynttilöiden polttelusta syysiltana?" kirjoitat.
Hitaan elämän eetos on kyllä mielenkiintoinen. Olen nähnyt sen valtaavan tilaa hyvinvointiaiheen sisällä erityisesti Instagramissa viimeisten 5+ vuoden aikana. Uskaltanen yleistää oman yksityisen kokemukseni tässä; ehkä hitaan elämän ihanteen yleistyminen on vastareaktio suorituskeskeiselle elämäntavalle kilpailuyhteiskunnassa, jossa yksilön arvo on yhä enenevämmin mitattu panoksena, jonka hän julkiselle (työ)elämälle antaa – ja josta osoituksena toimivat erilaiset tutkinnot, pätevyydet, vaurauden materialistiset symbolit, kaunis ja pystyvä keho ja niin edelleen.
537 miljoonaa höyryävää teekuppia löytyy Instasta varmasti. Kun kurkistan hashtagin #hidaselämä taakse, löydän teekuppien lisäksi myös joogavideoita, luonnonvalossa napattuja kuvia aamiaiskattauksista, kuvia siisteistä keittiöistä, kissaa silittävän naisen, hymyileviä pariskuntia, taidokkaasti leikatun kelan elämästä pienen lapsen kanssa, videoita ulkomaan rantalomakohteista, kirjaa lukevan ihmisen, pitkospuilla kävelevän ihmisen, toisenkin kirjaa lukevan ihmisen ja kolme vinkkiä olla feminiinisempi.
Huomaan, että minun on vaikeaa olla kyynistymättä tässä nyt vähän. Se johtuu tietysti valitsemastani alustasta, jolla hitaan eetoksen representaatiota päädyin tarkastelemaan. Kuvien estetiikkaan paljolti nojaavassa Instagramissa hidas elämä on paketoitu visuaalisesti mieltä hyväilevään muotoon loppuun asti hiottuine asetteluineen, väripaletteineen ja utuisine kontrasteineen. Nosta minut tästä suosta, Elina! Missään näistä esille nostamistani yksittäisissä asioissa ei tietenkään ole mitään vikaa eikä pahaa. On ihanaa nauttia aamiaista suloisista astioista aamuauringon helliessä poskipäitä. On ihanaa ottaa puolison kanssa selfie silloin kun tuntuu, että haluaa hymyillä puolison kanssa selfiessä. On aivan ehdottoman kallisarvoista tallentaa taaperon arkihetkiä videolle, ja sehän on pelkästään hienoa, jos osaa leikata ja liimata videoklipit täydellisen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Mutta mikä on tämä pieni ääni minussa, jonka huomaan ärsyyntyvän? Ärsyynnynkö, sillä kun katson Instan hitaan elämän representaatioita, minusta tuntuu kuin katselisin mainoksia hitaasta elämästä. Kuin joku yrittäisi myydä hidasta elämää minulle. Kuin joku samalla yrittäisi vakuuttaa minulle, että minun nopeampi elämäni ei ole ollenkaan niin tavoiteltavaa kuin tämä hidas myslikulhojen ja hymyjen ja rantalomakohteiden läikittämä hidas elämä.
Ja sinähän sen sanot, kun sanot: "Se, että elää tavalla, joka tuntuu hyvältä, omalta ja oikealta itselle, on eri asia kuin parempi-huonompi lappujen liimaaminen hitaan ja nopean päälle".
Ehkä mitään yleiskuvausta hitaasta elämästä ei kannata etsiä Instagramin syövereistä, sieltä viimeiseksi varmaan kannattaa. Sisällön esiin tuominen ja sisällölleen yleisön haaliminen Instagramin kaltaisella algoritmien syövyttämällä alustalla muistuttaa ihan konkretian tasolla nimenomaan juuri sitä: myymistä. On se hidas elämä sitten mitä tahansa, en usko, että se käy kovin hyvin yhteen myymisen kanssa, vai mitä ajattelet?
"Elämän rytmisyys vaihtelee: yksittäisen päivän sisälle mahtuu nopeampaa tempoa ja hitaampaa tempoa. Elämänvaiheet ja muutokset vaikuttavat rytmisyyteen", kirjoitat.
Tiedätkö minulla on kestänyt pienen ikuisuuden ajan ymmärtää tämä elämän rytmisyys. Muistan aikoja, kun olen haikaillut tasapainon perään. Tai haikailla on aika laimea verbi kuvaamaan rimpuiluani, jossa lähes hiuksia päästäni repien rääyin tasapainoa elämääni. Sittemmin ymmärsin, että tasapaino elämässä on illuusio, ainakin jos sen ymmärtää tasaisuutena. Tasapaino elämän rytmisyytenä, kuten kirjoitat, taas on asioiden luonnollinen tila. Päivään, viikkoon, kuukauteen ja kaikenlaisiin ihmisen konstruoimiin ajanjakson käsitteisiin mahtuu kaikenlaista tempoa, kaikenlaisia mielentiloja, äärilaidasta toiseen – ja se on vaan ihan tosi normaalia.
"Luonto liitetään usein hitaan elämän paatokseen, ja se on minusta koomista. Erityisesti pohjoisilla leveyksillä, jossa kasvukausi on ylitsepursuavan kiihkeä, mikään ei voisi olla kauempana hitaasta kuin kesäinen luonto", kirjoitat.
Mietin kun aiemmin alkukeväällä siivosin lapsen kanssa linnunpönttöjä hyvissä ajoin ja silti meinasi tulla kiire, vaikka maaliskuu on vasta alku-uomissaan. Tintit laulelivat jo niin ilmoja halkovasti ja varailivat selvästi jo pönttöjä kesän pesyeilleen. Talitiaiset seurailivat puuhiamme kiinnostuneen ja ehkä hieman huolestuneen oloisina. Kuinka kauan voi kestää nyt sen luukun avaaminen? Ai että ruuvimeisseliäkin vielä tarvitaan? Ja hei mihin te sen pöntön nyt viette? Tiit!
Tunsin itseni hitaaksi ja kömpelöksi, kun sähelsin erilaisten pönttöjen kanssa pitkin pihaa ja hieman metsääkin. Minun(kin) mielikuvissani hidas elämä nimenomaan luonnon kontekstissa on sellaista, että voi kaikessa rauhassa tallustella vaikkapa pitkospuita pitkin hiljaisella suolla, jossa silmänkantamattomiin on pelkkää tyhjää, ei ristiä eikä sielua yhtikäs missään.
Mutta nimenomaan. Tässä kun sähellän hitaasti näiden pönttöjemme kanssa (ja kippaan yhdestä metsähiiren melkein kasvoilleni, voi toista!), minäkin ymmärrän, että ainut hidas asia luonnossa olen minä itse (tai jos olen siellä suolla, ajattelen myös turpeen olevan hidasta). On tosiaan nurinkurista, että hitaus liitetään luontoon, joka sykkii ja kiertyy ja uudistuu jatkuvasti niin kiihkeällä tahdilla. Ja tekeehän ihminenkin niin; tosin tarkastelemme pitkää elämäämme kenties liian läheltä, jotta näkisimme selkeästi, kuinka mekin sykimme ja kierrymme ja uudistumme. Luonnonsuojelualueella kasvavan puun tai kokonaisen suon näkökulmasta meidän ihmistenkin kasvukausi on lyhyt ja kiihkeä.
En enää tavoittele hidasta elämää. Ja melkeinpä voisin sanoa, etten enää tavoittele edes tasapainoista elämää. En oikeastaan tavoittele elämää enää millään tavalla. Kyse on juuri tästä rytmistä, josta kirjoitit. Elämäni kauniisti soljuvan laulun rytmissä on parhaillaan meneillään erittäin nopeatempoinen kohta. Presto prestissimo, erittäin nopea. Tai sittenkin allegro vivace, nopea ja eloisa. Olen parhaillani kiinnostunut niin monesta asiasta. Niin moni asia vetää minua puoleensa, ja sen sijaan että minua kiinnostaisi jäädä pitkiksi ajoiksi tuijottamaan teekupista viileään huoneilmaan kiemurtelevaa höyryä, minä mieluummin opiskelen, osallistun ja laitan itseni likoon.
Minä tiedän, että kaikilla meillä on aikaa päivissään saman verran. Minä tiedän, kuinka pitkä yksi viikko on. Minä tiedän myös, että aika on suhteellista ja sen, että mitä tiheämpään kalenterinsa aikatauluttaa, sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan. Siitä huolimatta minä valitsen tehdä sen nyt. Tulla ja mennä ja porhaltaa ja viilettää niimmaanperkeleesti, sillä kerranhan täällä vain eletään tai mistä minä tiedän.
Juuri nyt minä haluan oppia KAIKEN ilmastonmuutoksesta ja metsiensuojelusta. Juuri nyt minä haluan vaihtaa alaa ja nähdä, mitä työelämällä voisi vielä olla minulle näytettävänään (pelkästään ihania juttuja, aivan varmasti!). Juuri nyt minä haluan tutustua ihmeellisiin ja hassuihin ja käsittämättömän ainutlaatuisiin ihmisiin, joita kaikissa näissä haluamisissani kohtaan.
Ja voi olla, että ensi vuonna haluan jotain ihan muuta. Ehkä muuttaa jälleen sinne erakkomökkiin keskelle metsää niin kuin olen monesti halunnut (ja edelleenkin vähän haluan), ehkä muuttaa ulkomaille ja luoda nahkani ihan kokonaan, ehkä tuijottaa sitä höyryä siitä 538 miljoonannesta teekupillisesta.
Mutta juuri nyt, minä valitsen sanoa joo.
Kirjoitahan taas, odotan innolla!
♡ Janina
Letters on Slow Living -kirjeenvaihtomme edelliset osat löydät tästä linkistä taikka alta. Osallistu mielellään keskusteluun, jos aihe herättää ajatuksia.
