Askaroiva mieli – minä osana ilmiötä
Identiteetin tonkimisen kivuliaisuudesta, retkivalmisteluista ja kaikista niistä ihanista asioista, joihin happaminkin omena taipuu.
Kun luet tätä kirjoitusta, jos siis luet tätä torstaina aamuyhdeksältä, jolloin minä tämän postini sinulle lähetin, minä seison luultavasti rinkka selässä Peltoaivin kulhon lammella Muotkatunturin erämaassa, valmiina uuteen päivään, valmiina viimeiseen kokonaiseen vaelluspäivään, ja ohjelmassa on muun muassa Tuanganuaivin sekä sen huipulla olevan tunturijärven ihailua. Minä voin lähettää sinulle postia ja olla samaan aikaan nettiyhteyksien ulottumattomissa, sillä niin ihmeellinen on tämä Substack, jonka ajastustoiminto tällaisen kahtaalle venymisen ihmiselle mahdollistaa.
Palaan viime tekstiini, jossa kerroin Vajosuon vaelluksestani, odotuksistani itseäni kohtaan retkeilijänä ja omasta ajasta nauttijana:
Ensimmäinen yksinvaellukseni
Olin viime viikonloppuna ensimmäisellä vaelluksellani yksin. Vaikka juuri kirjoitin, etten osaa ajatella eräpuuhasteluani vakavasti otettavana vaeltamisena, tämä oli nimenomaan sitä, sillä valitsemani reitti oli nimeltään Vajosuon vaellus, täällä näin Kurjenrahkalla, lähikansallispuistossani. En lähtenyt yksinvaellukselleni erityisesti lähteäkseni vaell…
Tästä pohdinnasta ja sen synnyttämästä keskustelusta (ihminen on ihmiselle peili!) lähtivätkin niin isot kelat pyörimään, että ainoastaan tämä loppuviikon rinkanpakkaushässäkkä sai pyörinnän herkeämään.
Me ihmiset rakastamme tarinoita ja rakennammekin kaikenlaisia narratiiveja elämästämme ja itsestämme aivan koko ajan – ja somen aikakausi on vain vahvistanut näitä tarinoitsijan ominaisuuksiamme. Minäkin olen sepittänyt kaikenlaisia tarinoita itselleni luontoyhteydestäni ja metsäsuhteestani, ja olen tehnyt sen huolella. Tarinat kiinnittyvät todellisuuteen hatarin ja osin näkymättömin rihmoin, ja koska olosuhteet, elämäntilanteet ja prioriteetit (arvot?) muuttuvat, tarinat eivät aina pysy perässä, ihan ajan tasalla.
Olen päätynyt kahdenlaiseen lopputulemaan:
Yksi.
Kyse kohdallani on "minä osana ilmiötä" -rakenteesta. Nimesin tämän juuri itse, joten mitään tieteellistä referenssiä tälle on turha etsiä, heh. Olen taipuvainen ylianalyysiin, tarkkailemaan itseäni ikään kuin ulkopuolelta. On inhimillistä, luonnollista ja tervettä kiinnostua (uusistakin) asioista, harrastuksista, ajatuksista, ihmisistäkin. Kuitenkin kun on kyse jostain laajemmasta kokonaisuudesta, ilmiöstä, kuten viime kirjoituksessani nyt retkeilystä, tapaan tarkastella itseäni ikään kuin ulkopuolelta osana massaa, osana ilmiötä. Ja kun ruodin ilmiötä, en tee sitä aina sopusointuisesti tai lempeästi – vaan saatan olla sarkastinen ja kriittinen, karrikoiva ja mustavalkoistava. Ja kaikki tämä kritiikkini ulottuu tällöin ilmiön (tässä: retkeilyn) lisäksi myös kyseiseen ilmiöön osallistuvaan itseen (tässä: minuun).
Tällöin, tässä retkeilyn esimerkkikontekstissamme, yksilöllisiä luontoelämyksiä metsästä nöyränä pyytämään lähtenyt ihminen (minä) kutistuu ja supistuu karikatyyriksi herkkiä luontokohteita kuluttavasta ja ovelasti markkinoituja mutta lopulta tarpeettomia retkivarusteita kasapäin ostavasta osasesta aivotonta massaa. (Näetkö nyt: sarkastista, karrikoivaa, yksipuolistavaa eikä mitenkään lempeää.) Tällainen itsen kriittinen tarkastelu osana jotain kuvitteellista massaa (sillä massaa ei ole, on vain yksilöitä), ilmiötä, ei ole minulle vierasta – ja nyt huomaan jälleen kaipaavani terapeuttiani, joka lempeästi mutta viisaasti ja määrätietoisesti johdatteli minut aina inhimillisyyden äärelle suomiessani itseäni siitä, että olen ihminen. Mutta terapiasuhteemme päättyi jo hyvän aikaa sitten onnellisesti mutta kyyneliin, ja tätä nykyä käyn keskusteluja hänen kanssaan vain pääni sisällä.
On inhimillistä haluta osallistua. On inhimillistä haluta kuulua joukkoon, blend in. On inhimillistä haluta myös poiketa, olla se lumihiutale. Sekin on inhimillistä. Ja lumihiutaleita me olemmekin, vaikka toisinaan kun oikein pyryttää, ikkunan läpi näkyy vain yksiulotteista valkoista kinosta.
Tämä "minän tarkastelu osana ilmiötä" -rakenne ulottuu itsessäni niin moneen muuhunkin suureen elämänalueeseen. Kaikkiin jopa? Työelämään, ammatti-identiteettiin, vanhemmuuteen, naiseuteen… jopa kirjoittamiseen se ulottuu. Jokaisesta näistä voisin kirjoittaa niin pitkiä pohdintoja, että olosuhteet ehtisivät taas kerran muuttua, ja tarinani olisivat jälleen ajastaan jäljessä.
Simppeleimmillään kyse on vähän samasta asiasta kuin jos on vaikka aivan tositositosi paljon tykännyt jostain artistista tai jostain kirjailijasta vaikka ihan fanityttönä tämän ollessa vielä melko tuntematon tai better yet: ihan nevahööd, vähän nobody ja esim. erittäin indie, niin omaa suhtautumistaan tulee vähän asemoida uudelleen, jos yhtäkkiä tämä harvojen sankari nouseekin suureen suosioon ja on nichen sijaan valtavirtaa, massoille. Tästä samasta uudelleenasemoinnista on kohdallani kyse, kun pohdin retkeilijän identiteettiäni ja kerin auki lapsuudesta asti kutomiani metsänarratiiveja itsestäni. Retkeily on valtavirtaistunut, eikä minun ole koskaan ollut kivutonta uida virtojen mukana. Ilmiöt ovat minulle vaikeita, sillä toinen puoli minusta haluaa osallistua ja olla juuri niin kuin kaikki muutkin. Ja toinen, erittäin voimakas ja syvä ja nykyään kovin rakaskin puoli minussa haluaa vain saada syrjäytyä rauhassa.
Kaksi.
Toinen viime kirjoitukseni ja sen herättämien keskustelujen aikaansaamista suurista oivalluksistani liittyy olosuhteisiin, ajankäyttöön ja valintoihin. Eskapismiin, jollaiseksi metsäyhteyteni on tässä elämäntilanteessani supistunut. Otin kuitenkin tietoisen haasteen vastaan kirjoittaa tällä kertaa lyhyesti (hah!), sillä se on näemmä kirjoittamisessa yksiä suuria haasteitani. Palaan tähän metsään pakenemisen teemaan toisella kertaa.
On tiistai kun kirjoitan, 27. elokuuta, ja kello on kolme minuuttia yli aamukahdeksan. Lähdön tunnelmat ovat sormin hiveltävissä. On askaretta tässä ennen. On auto huollettava, Luumu käytettävä kuukausittaisella Librela-nivelrikkopiikillään eläinlääkärissä. Lapsen opettajalle viestittävä viikon kotitehtävistä lapsen lomaillessa tahollaan Saimaalla. On kirjoitettava äidilleni koiran- ja talonhoito-ohjeet (hyvää stayvacationia hänelle Vanhalinnan-residenssiimme vielä!), on Raili-hapanjuuri ruokittava, viimeiset Härkikset heitettävä kuivuriin*, röitä paiskittava, laskuja lähetettävä, suklaata ostettava (ja niitä yksiä ihania suklaalla kuorrutettuja kuivattuja mangoja muuten), rakkaita halattava. Pakattava, pakattava, pakattava. (Ja sisäisesti kiljun nyt vähän riemusta.)
Kaikenlaista askaretta on hoidettava ennen kuin voi rinkka selässä ottaa vastaan Muotkatunturin erämaan, itsensä siellä juuri sellaisena kuin sitä sattuu siellä, silloin olemaan, inhimillisenä, ihmisenä. Ainutkertaisena lumihiutaleena.
*Retkiruoan kuivaamisessa on noviisille jotain taikaa ja paljon ihmettä kyllä! En olisi arvannut että 400 g Heinzin linssikeittoa tulee kuivurista 57 gramman painoisena, ja että puoli kiloa keräkaalia painaa kuivaamisen jälkeen vain 27 grammaa. 27! Eihän se ole mitään! (Edit. perjantaina 30.8. koko viikon ruoat pakattuani en ymmärrä, miten a) kun mikään ei yksinään paina oikein mitään, miten koko lasti voi silti painaa 5,3 kiloa ja b) mihin helkkariin saan kaiken sen mahtumaan. Lapsi kun näki tämän satsini, arvioi hän toimintaani yliannosteluksi. Olen kyllä ollut aina hyvä nimenomaan syömisessä, ja ystäväpiiri kiittelee kursailemattomuuttani (otan aina ruokaa reippaasti vaikka ensimmäisenä ja tarjoudun lopuksi syömään aivan kaiken).
Kolme ihanaa asiaa omenasta
Omenakauden pistäessä parastaan juuri nyt, haluan vinkata kolme ihanaa asiaa, joihin omenat, ne kaikkein happamimmatkin, taipuvat niin hyvin.
Hiljattainen omenapiirakkareseptilöytöni on niin hyvä, niin kertakaikkisen hyvä, että olen leiponut sen mukaan viikon sisään kaksi kertaa ja valehtelematta kun maistoin sitä ekan kerran, totesin, että taisin tehdä juuri parasta omenapiirakkaa. Niinku ikinä! Resepti on Elina Innasen Chocochili-blogista muutaman vuoden takaa, ja voin kertoa, oh boy, voin todellakin kertoa, että tänä vuonna ja ehkä kaikkina tulevinakin syksyinä meillä syödään pelkästään tätä. Löydät tämän muhkean vegaanisen omenapiirakan ohjeen Chocochilin sivuilta täältä.
Kun Innasen muhkea omenapiirakka on tuttavuutena minulle uusi, ovat taas lehtitaikinaan kääräistyt omenaruusut vieneet sydämeni jo liki vuosikymmen sitten. Näihin upeuksiin löytyy ohje monestakin lähteestä, mutta linkkaan vaikkapa tämän Marttojen. Vegaanisen reseptistä saa käyttämällä esim. Myllyn Parhaan kasvimargariinipohjaisia lehtitaikinalevyjä. Omenaruusut ovat niin kauniita, ettei niitä oikein raaskisi syödäkään, mutta kun yhtä maistaa, huomaa ettei niitä oikein pysty säästelemäänkään. Vinkki: muista peittää omenaruusujen pinta foliolla tai muulla sellaisella paiston puolivälissä, jos terälehdet meinaavat tummua liiaksi.
Kolmas omenaihanuus tähän postiin on yksinkertaisuudessaan nerokas ja sopii myös retkiruoan kuivaamisen aiheeseen. Elikkäs kyse on tietysti kuivatuista omenarenkaista. Linkkaan jälleen Marttojen ohjeen tähän, mutta alun perin minut tämän herkun ääreen johdatteli yllätyspikkuserkkuni, jonka kuivaamia omenoita sain maistaa ja sittemmin myös jonka kuivuria sain omenoiden kuivaamiseen lainata. Huomaan muuten mainitsevani hänet jotenkin ohimennen sivulauseessa tuon tuosta. Ehkä koska olen edelleen kovin innoissani siitä, että pikkuserkukseni näin aikuisella iällä hiljattain paljastui entuudestaan tuntemani ihminen, joka on kaiken lisäksi vielä n i i n ihana!
Vielä yksi juttu liittyen ilmiöihin. Törmäsin hiljattain täällä Substackissa tämänkertaiseen aiheeseeni sopivasti Sosiaalinen ilmiö -blogiin, ja koska aihe tuntuu niin laajuudessaan kuin syvällisyydessäänkin minusta niin loputtoman mielenkiintoiselta, vinkkaan Vesa Välimäen kirjoittaman sivuston myös teille.
Vielä toinen juttu. (Joo olen tietoinen siitä, että tekstini oli tarkoitus pysyä lyhyenä tällä kertaa.)
Huvitti muuten kun kävin viime viikolla kolmen päivän ja 35 kilometrin hurrrrjan vaellukseni jälkeen säännöllisessä jäsenkorjauksessani ja itseeni tyytyväisenä juttelin saavutuksestani jäsenkorjaajalleni, aktiiviselle ulkonaliikkujalle myöskin. Hän kertoi kävelleensä saman reitin ystävänsä kanssa y h d e n päivän aikana mutta kärsineensä viimeisillä kilometreillä niin kamalista krampeista, että ystävän piti autolla noukkia hänet reitin varrelta kyytiin. Sitten hän kertoi eräästä toisesta, joka oli kävellyt saman reitin yhden päivän aikana äitinsä kanssa ja nauttineensa leppoisasta päivästä syöden evääksi voileipiä. Yhden päivän aikana! Äitinsä kanssa! Voileipiä!
Verratonta.
Mutta niin me vain olemme. Verrattomia ja lumihiutaleita jokainen.
Oho, kiitos paljon! Onpa mukava kuulla, että "ilmiöajattelu" resonoi.
Se on kyllä todella mielenkiintoista mitä kirjoitit "minästä osana ilmiötä". Se menee todella syvälle ihmisyyteen: yhtäältä halusta kuulua joukkoon ja ihmisen sosiaaliseen luonteeseen (käsitys minästä muodostuu suhteessa muihin), mutta toisaalta myös minän erottamiseen ilmiöstä. Jokainen haluaa olla yksilö, ainutlaatuinen ja -kertainen, mutta yksilö on taas vaikea olla ilman muita. Haluamme kuulua joukkoon, mutta samalla myös erottua muista - vaikeaa on tämä ihmisen elämä!
"minän tarkastelu osana ilmiötä" Haastava asia ilmiönä, onko virtaus sen ydinolemus. Ihan kuin olisi kauneutta, jota hengittää sinun kautta minuun ja päinvastoin, olisimmeko päässeet jo vuorovaikutuksen tasolle. Yhteisksuntajärjestelmät muokkaavat minuuden toisenlaiseksi, kompleksiseksi, jossa valtataistelu kehittää minuuden eri puolia, jättäen osan kehittymättä, osan liialliseksi. Jospa vain hengittelisi, mutta se ei näytä siltä, että yksilöllisyyteni iloitsisi luomastaan kuvasta, silloin ehkä olisimme vain kaikki, virtojen kuljettamia, ehkä silloin ihmisyys määritteineen katoaa, no, sen voikin sanoa olevan itsekkyyttä, mutta eikö elämän nautinnot kuitenkin haahuile minuuden ytimessä, oivalluksien meressä oppien, ja se tuo mantelitumake kyllä viestii, jos ei aistimiseen synny kokemusta ja havaintoa.