Tällaistakin voi olla

tavallista ja samalla pientä ihmettä kaikki

Ihanat valoisat ja viileät illat! Iltalenkki venyi myöhäiseen eilen pappakoira Luumun kanssa. Kello lähenteli puoltayötä, rastaat kujersivat ja säksättivät, taivaanranta Ilmarisiin taittoi koralliin ja appelsiiniin. Kuuntelin toisella korvalla yöhön asettuvaa metsää ja toisella Eeva Kilven Laulu rakkaudesta ja muita runoja -kokoelmaa. Tämä on suosikkikokoelmani Kilveltä, ajattelen joka kerta, kun luen jotain hänen kirjoittamaansa.

Pihlajan turpea tuoksu täyttää pään, surviaisten vartalot kuultavat illanhämyssä läpi ja metsätähtien valkoiset kukat hehkuvat metsänpohjassa pikkiriikkisinä timantteina. Enemmän pitäisi tulla tänne metsään vain olemaan, mietin ja sitten jo astummekin taas asvaltille. Ohitamme omakotitaloalueelle saarroksiin jääneen pienen metsälampareen, josta kuuluu kovaa kiljuntaa. Se kuulostaa siltä kuin joku puhaltaisi ruohonkorsipilliin aivan tosi tosi kovaa. Kuka kumma pitää tuollaista mekkalaa?

En ollut koskaan kuullut tällaista ääntä ja silti tiesin. Se on sarvipöllö. Kohtasin pöllön sattumalta jokunen viikko sitten käännettyäni ensin katseeni pyrstötiaisen perässä penkereiden sijaan latvuksiin. Suorastaan juoksin tuolloin kotiin, vaihdoin koiran kameraan ja palasin sitten paraatipaikalle loppumetrit hissukseen hiipien, kameran pitkää putkea kämmeneen tukien.

Saman teen nytkin, tosin ilta on pidemmällä, pöllö syvemmällä metsässä. Arvelen, että linssissä ei valovoima riitä, niin kuin ei riitäkään, joten teen kaikkeni siinä, mikä on minulle edelleen niin kovin, kovin vaikeaa. Olla läsnä, hetkessä, jokaisella aistilla, jokaisella solulla osa tätä maisemaa, muuntua, liueta, synkronoitua.

Näen pöllön. Hetkinen. Näen toisenkin pöllön. En astu asvaltilta, olen näkymätön, olen vaivaton, olen hiljaa enkä oikeastaan edes ole tässä. Pöllöt lehahtelevat oksilla, tekevät lyhyitä ponnistuksia ja kiljuvat. Yhtäkkiä tajuan! Ne ovat poikasia! Silmieni edessä pikkuisen metsälampareen siimeksessä on pörröisiä ja nyt-en-todellakaan-kestä-miten-suloisia sarvipöllövauvoja! En oikeastaan edes ole tässä, kyykistyn. En häiritse, enhän.

Tietenkin pöllönpoikaset näkevät minut. Vauvat jatkavat (emonsa perään!) kiljumista ja oksilla lehahteluaan mutta kyllä he minut näkevät, vaikken itse heistä kunnolla muuta näekään kuin kuusikkoon sulautuvat untuvaiset siluetit. Hengähdän syvään ja hymyilen. Painan kämmenen rintalastalleni ja kiitän. Ja yhtäkkiä emo onkin siinä. Aivan tyhjästä, aivan äänettömästi emo laskeutuu oksalle tien viereen ja on siinä aivan kasvojeni edessä. Sarvipöllöemon pyöreiden silmien liekehtivä tuijotus lävistää pääni. Tajuan, olenhan itsekin äiti. Minun on aika jatkaa matkaa.

Vielä myöhemmin kastelen pihalla ikkunalaatikkojen punaiset pelargoniat, Koroisten kevätpäiviltä ostetun kosmoskukan, yllätyspikkuserkkuni kouliman tomaatintaimen ja anopilta saadun, kartanokimalaisen meille menestyksekkäästi Viherlassilassa markkinoiman portulaukan, ja silmäni äkkäävät kesän ensimmäisen kiiltomadon.

Mutta voi minne tämä on lamppuaan sytyttelemään mennyt! Et sä sieltä kynnyksen säleikön sisältä tuu koskaan sulhasta löytämään, tokaisen ja nostan säleikön. Samassa kuulen sarvipöllöt. Katselen nurmelle siirtämääni vihreänä säkenöivää pientä ihmettä kiiltomatoa ja kuuntelen, kuinka pöllövauvat tarrautuvat elämään jokaisella äänialansa oktaavilla. Tällaistakin voi olla, ajattelen. Ihan tavallisena keskiviikkoiltana.

Kiitos,

kun piipahdit blogissani. Rakastan yksityiskohtia. Niitä pieniä ja ihan tavallisia. Ne tekevät minut aivan tavattoman iloiseksi, ja siitä tässä blogissakin on kyse. Hitsi. Siitähän elämässäkin on kyse. Yksityiskohdista – ei kohokohdista, vaikka sosiaalisen median alustat meille niin kovasti yrittävätkin toisin toitottaa.

Kotikaupungissani Liedossa on elinvoimainen naakkayhdyskunta aivan siinä keskustan tuntumassa, ja kadunvarsien suuret ja talvella alastomat koivut nuokkuvat usein monisatapäisen naakkaperheen painosta. Kerran kauppareissulla aiemmin keväällä vai talveako se vielä oli, sitä pitkää ja sinnikästä, astuin kaupasta ulos, jolloin minua päin käveli viiden kintailla oleva tyttö. Hänen perässään ostoskärryjä työntänyt äiti yritti turhaan kiinnittää tytön huomion hei kato vähän mihin sä meet!

Turhaan. Tyttö katsoi taivaalle, enkä ihmettele. Mikään, mitä hänen äitinsä sanoisi, ei voisi rikkoa taikaa, johon sadat hattarapyörteenä taivaalla kieppuvat naakat voivat lintujenystävän lumota. Naakkojen hiilenmustat ja tuhkanharmaat hahmot muodostivat pilvipeitettä vasten aivan täysin omalakisen massan, joka kellui, syöksyi ja tanssahteli kovassa tuulessa täydellisen säröttömässä harmoniassa. Mikä tasapaino. Mikä riemu! Hymyilytti. Siinä me katselimme taivaalle, tyttö ja minä, naakkoja taivaalla. Niin ihanii naakkoi! ajattelin, otin pientä itseäni kädestä ja kuiskasin. Elämä on täynnä pieniä ihmeitä, ja ne ovat kaikki sinun siinä niin. Nauti.

Toukokuun lainaus

on Jamaica Kincaidin Puutarhani (kirja) -romaanista (vai puutarhanhoitoesseekokoelmasta? joka tapauksessa Kincaid saa minut ihastumaan teos toisensa jälkeen lupsakalla ihmisyydellään). (Kustantamo S&S 2024, suom. Helka Sivill.)

"Sellainen on toukokuu, minulle kaikista rakkain kuukausi, ja kun tulee minun vuoroni luoda maailma, niin kuin varmasti vielä tulee, teen toukokuustani yhdeksänkymmenen päivän mittaisen. Joulu-, tammi- ja helmikuu saavat jokainen kymmenen tuntia, muiden kuukausien suunnitelmiani en ole vielä viimeistellyt, mutta yksikään niistä ei missään nimessä voita pituudessa toukokuuta."