Maja Lunden ilmastokvartetti

Norjalaisen cli-fin edelläkävijän neljä romaania ravistelevat mutta eivät jätä yksin.

Hei ihana, tervetuloa lukemaan NIIN IHANII NAAKKOI -lehteäni, jossa palaan tällä kertaa marraskuussa ilmoille heittämääni kysymykseen: Miksi ihmiset haluavat lukea kaunokirjallisuutta ilmastonmuutoksesta, joka on lähtökohtaisesti synkkä, ahdistava ja toivoton aihe? Pyrin vastaamaan kysymykseeni konkreettisen esimerkin kautta. Maltathan. We’ll get there when we get there.

Ilmastoahdistuksesta ja tiedosta

Otin viime kesänä projektiksi lukea Maja Lunden ilmastokvartetiksi nimetyt neljä romaania. Romaanit ovat olleet erityisesti maailmalla kovin suosittuja, ja herättivät ne minussakin kaikenlaisia ajatuksia. Esittelen teokset nyt tässä postissani teille – myös pyrkimyksestäni saada kiinni ilmastonmuutoksen (ja -ahdistuksen!) liukkaasta lohikäärmeenhännästä, käsitellä sitä aiheena. Kuin Los Angeles konsanaan palan halusta kirjoittaa ilmastonmuutoksesta. Mutta miten lähestyä aihetta, joka on massiivinen, kuolettava, tympäisevä, wicked ja niin hitsin tärkeä kaikkea tätä samaan aikaan?

Mietin sitä joka päivä.
Ratkaisen sen vielä.

Nyt Maja Lundeen.

Ilmastokvartetin romaanit käsittelevät ilmastonmuutoksen vaikutuksia ja ovat genreltään (muun muassa) spekulatiivista fiktiota eli spefiä – mahdollista todellisuutta kuvaavaa kaunokirjallisuutta. Maja Lundeen (s. 1975) tunnutaan viitattavan norjalaisen nykykirjallisuuden *supertähtenä*, mikä ei hänen teoksiaan luettuani ihmetytä. Kenties ilmastokvartetin romaanit ovatkin suosittuja juuri siksi, että ne kuvaavat todellisuutta, jollaisen me kaikki pelkäämme olevan mahdollinen, todellisuutta, jollaisesta me kaikki ilmastoahdistuksen ojitettuun suohon kompastuneet olemme joskus painajaisuneksineet?

"Mutta mehiläisiä ei voi kesyttää. Niitä voi vain hoitaa, me voimme tarjota niille huolenpitoamme. Pesän alkuperäisestä tarkoituksesta huolimatta se oli silti hyvä koti mehiläisille. Siellä oli kaikki kohdallaan lisääntymistä varten. Hunajan ne pitivät itse, satoa ei korjattaisi, sitä ei koskaan käytettäisi hyväksi. Se saisi olla sitä, mihin luonto oli sen tarkoittanut: vastasyntyneiden ruoaksi. Ääni oli erilainen kuin mikään, mitä olin aiemmin kuullut. Mehiläiset lensivät sisään ja ulos, sisään ja ulos. Mukanaan niillä oli mettä ja siitepölyä, ravintoa jälkeläisille. Mutta ei omilleen, sillä jokainen mehiläinen työskenteli yhdyskunnan hyväksi, kaikkien hyväksi, niiden yhdessä muodostaman organismin hyväksi. Surina aaltoili ilmassa ja sai jonkin värisemään sisimmässäni. Sävel rauhoitti minua, teki hengittämisestä helpompaa."

Maja Lunde: Mehiläisten historia (suom. Katriina Huttunen)

Maja Lunde: Mehiläisten historia

Kvartetin ensimmäisen osan Mehiläisten historian (suomennos 2016) olin lukenut jo useampi vuosi sitten, mutta luin senkin nyt toistamiseen muistin elvyttämiseksi. Mehiläisten historiassa on muuten ehkä upein kansi ikinä, ajattelen. Miten voi olla niin liikuttava se mehiläinen siinä?¹ Lunde käsittelee romaanissa hyönteiskatoa – edelleen ajankohtaista aihetta, vaikka mehiläisten katoamisiin alettiin havahtua jo 2000-luvun alkuvuosina (ja vaikka jo vuonna 1962 Rachel Carson kirjoitti kemikaalien vaikutuksesta luontoon ja ihmisten terveyteen ja antoi näin ympäristöliikkeelle kunnon alkusysäyksen kulttiteoksellaan Äänetön kevät).

Mehiläisten historia, kuten sarjan muutkin osat, on osin dystooppinen, osin historialliseen fiktioon nojaava romaani, joka nostaa pölyttäjien merkityksen arvoon jo arvattavaan. Tehomaatalouden ja hyönteiskarkotteiden käytön myötä mesipistiäisten elintila kapenee kaikkialla, viljapellot ja nurmikot ovat niille hyödytöntä autiomaata. Pörriäisten pelastuskampanjoita näkyykin kesäisin enemmän kuin koskaan, ja Suomen Luonto -lehti valitsi nurmikon aivan oikeutetusti vuoden 2024 turhakkeeksi.

Mehiläisten historia on kaikista kauhukuvistaan huolimatta leppoisa romaani, eikä edes henkilöhahmojen ajoittainen naiivius häiritse lukukokemusta. Koen itsekin kuuluvani siihen sakkiin: naiiveihin. Eikä naiiviudessa ole mitään pahaa. Ajoittain rinnalle hiipivä kyynisyys ei mahda mitään, kun sielu on ytimiään asti pehmyt.

Maja Lunde: Sininen

Kvartetin kakkososa Sininen (suomennos 2019) spekuloi todellisuuskuvalla, jossa vesi loppuu. Puhtaan veden riittävyys onkin yksi lämpenevän ilmaston ja poikkeuksellisten sääolosuhteiden aiheuttamista suurista haasteista maapallon väestömäärän edelleen kasvaessa². Sinisen ajoin jopa elokuvalliset kohtaukset kertovat oman tarinansa tulevaisuudesta, joka on kuiva, pölyinen, väkivaltainen ja vääristynyt. Millaista ihmisyys on, kun elintärkeät resurssit loppuvat? Lunde kysyy. Meidän ei edes tarvitse lukea spekulatiivista fiktiota vastataksemme tähän. Populismin ruokkima polarisaatio ja geopoliittiset jännitteet saavat sydämeltään naiivinkin tuntemaan olevansa jokin Margaret Atwoodin tai miksei vaikka Maja Lunden romaanien hahmoista.

Maja Lunde: Viimeiset

Kolmannessa osassa Viimeiset (suomennos 2020) Lunde käsittelee sukupuuttoa nykyisin ainoan³ villihevoslajin mongolianvillihevosen eli przewalskinhevosen näkökulmasta. Luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen, kuudennen joukkosukupuuton ja luontokadon kiihtymisen aikana yhden lajin nostaminen keskiöön on hieno, kokonaista ilmiötä rajaava linjaus, joka toimii osoituksena myös siitä, missä Lunde on kirjailijana mestarillinen.

Lunde onnistuu osoittamaan todeksi yksityisen ja yleisen välisen yhteyden, eli tässä sen, kuinka yksilölliset ponnistelut voivat vaikuttaa olennaisella tavalla yhteisen tulevaisuuden muotoutumiseen. Ja toisaalta kyse on myös siitä, kuinka maailmanlaajuinen ja yhteiskuntia yhdistävä ongelma (laji uhanalaistuu ja on vaarassa hävitä) voi käynnistää toimintaa yksilön tasolla (kuka tahansa voi ryhtyä toimiin lajin ja sen elinympäristöjen suojelemiseksi). Viimeiset-romaani tuo miellyttävällä tavalla mieleeni Iida Turpeisen Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon vuonna 2023 voittaneen Elolliset (S&S 2023).

"Voi olla, että kaikki on mennyt perseelleen joskus ennenkin. Täällä tai muualla, jollain samankaltaisella planeetalla. Ehkä tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun ihminen ajaa itsensä ja liudan muita lajeja tuhoon. Ehkä tämä on toinen, tai kolmas, tai kymmenes. Joka kerran kun saavutamme tietyn tason, vedämme vähän överiksi, innostumme rakentamaan ja riehumaan vähän liikaa. Ja se on kaiken loppu. Tai ei kaiken, mutta meidän."

Maja Lunde: Viimeiset (suom. Jonna Joskitt-Pöyry)

Maja Lunde: Unelma puusta

Neljäs osa Unelma puusta (suomennos 2023) punoo yhteen tarinan, jonka Lunde jo Mehiläisten historiassa aloitti. Romaanissa on monista dystooppisista teoksista tuttu asetelma: ihmiskunta on suurilta osin tuhoutunut ja lajimme yksilöitä on jäljellä maailman eri kolkissa vain siellä täällä. Scifileffoista tutusta alkuasetelmastaan huolimatta teos yllättää mukaansatempaavuudellaan ja muistuttaa yhteyden tärkeydestä.

Lisäksi päätösosa pohtii luonnon itseisarvoa suhteessa sen hyötyarvoon ihmiselle. Pystymmekö löytämään keskitien, jossa kumpaakin voidaan toteuttaa ja kunnioittaa? Kysymys on aivan olennainen myös ajassa, jossa esimerkiksi meillä Suomessa kahdesti suojeltua Viiankiaapaa halutaan kairata malminetsintää varten.

"Te peitätte koko maailman. Joka päivä miljoonat ihmiset lähtevät pellolle hoitamaan teitä, ensin kylvämään, sen jälkeen kastelemaan ja lannoittamaan, lopuksi korjaamaan sadon. Ihmiset rakentavat talonsa, tiensä, koulunsa, rautatiensä ja lentokenttänsä sinne, missä vehnä kasvaa. Ihmiset ovat oppineet tulkitsemaan vehnän kieltä, niin ettei tähkien tarvitse käyttää sanoja, sillä he ymmärtävät teitä joka tapauksessa, kuuntelevat jokaisen pienenkin merkin, jokaisen toiveen ja vaatimuksen, he ovat herkkäkorvaisempia teidän viesteillenne kuin oman lajinsa muille yksilöille. Ja vehnä valtaa maailmaa, se syrjäyttää hitaasti muut lajit, niin että siellä, missä ennen kasvoi metsää ja tuhannet lajit ennen elivät rinnakkain, siellä kasvaa nyt vain yhtä ainoaa viljalajia. Valtaaminen on mahdollista, koska vehnällä on uskollinen palvelija, joka tekee kaiken, minkä tähkä pyytää."

Maja Lunde: Unelma puusta (suom. Katriina Huttunen)

Miksi ihmiset sitten haluavat lukea kaunokirjallisuutta ilmastonmuutoksesta, joka on lähtökohtaisesti synkkä, ahdistava ja toivoton aihe? Onko kyse halusta tai tarpeesta kokea kauhua turvallisesti kuten kauhuelokuvissa? Vai onko kysymykseni aivan väärä? Pitäisikö sittenkin tarkastella, mihin kaikkeen me kirjallisuutta, taidetta ylipäänsä tarvitsemme? Sillä me tarvitsemme.

Lohikäärmeenhäntä lipsahtaa jälleen hyppysistäni, mutta ei hätää. Näen sen loistavana joskin suomuisena edessäni ja palaan tuota pikaa jahtaamaan sitä. Saatan seuraavalla kerralla kirjoittaa jostain ihan muusta, mutta palan halusta palata tähän. We’ll get there when we get there.

1. Tässä kohtaa mieleni tekee alkaa hölistä mantukimalaispesästä, jota sain kunnian tarkkailla yhden kesän kotipihani terassilta käsin. Voi se oli hienoa aikaa.

2. YK:n tuoreimman väestöennusteen mukaan maapallon väkiluku kasvaa vielä 2080-luvulle asti nykyisestä kahdeksasta miljardista reiluun kymmeneen miljardiin, kunnes kääntyy jälleen laskuun (naisten koulutus tässä ensiarvoisen tärkeää!).

3. Näin tosiaan ajateltiin pitkään, joskin sittemmin tutkimukset ovat osoittaneet myös przewalskinhevosen taustalla olevan todennäköisesti kymmeniä tuhansia vuosia sitten eläneitä, joskin sittemmin hävinneitä kesyhevosia.