Ja mähän en siis leiki

Terveisiä sanataideohjaajan koulutuksesta! Leikkimisen vastenmielisyydestä ja muita pohdintoja kasvojen menettämisen äärellä.

En ole koskaan ollut mikään leikkijä, ajattelen. Oli minulla tietysti lapsena barbeja, ja ärsyynnyin aivan suunnattomasti, jos sain veljeni kiinni niillä leikkimisestä. Tavallisesti veljieni salaiset barbileikit selkäni takana kävivät ilmi jotenkin sillä tavalla, että sen sijaan, että Barbie ja Ken olisivat istuneet vaikka ruokapöytänsä äärellä sivistyneesti teetä hörppimässä kuten heidät olin jättänyt, löysinkin pariskunnan sängystä alasti ja päällekkäin.

Vihasin nukkeja, rakastin piirtämistä. Vihasin legoilla leikkimistä, rakastin legojen rakentamista. Rakastin koiria ja hevosia ja perhosia. Halusin eläinlääkäriksi kunnes en halunnutkaan ymmärrettyäni, ettei työ ole pehmoisten koiranpentujen palluttelua, sitä pelkästään. Sitten halusin sihteeriksi. Halusin hipelöidä papereita ja kyniä ja post it -lappuja ja olla täsmällinen ja sivistynyt ja ihan hitsin asiallinen sihteeri. Vihasin lapsena olemista, rakastin tulevaisuudennäkymiäni sivistyneenä ja aikuisena ihmisenä. En todellakaan halunnut leikkiä sihteeriä. Halusin olla hän.

Yksiä äitinä olemiseni low pointseja on ollut leikkimisen vastenmielisyyden lävähtäminen jälleen vasten aikuista ruumistani. Tämäkin huomio on heittänyt oman kivensä siihen pirunpeltoon, jollaiseksi huonon äidin syndroomani ehti huomaamattani kasvaa. Se, etten nauti leikkimisestä lapseni kanssa. Synti! Mikä häpeä! HYI! Sillä eikö nyt äiti-ihmisen pitäisi kyetä heittäytymään roolileikkiin vaikka pikkukivillä (oo sää tää vauvakivi ni mää oon tää äitikivi) aina kodinhengetäraskareidensa lomassa papiljotit päästä innostuksesta sinkoillen? (Ei pitäisi. Piste.)

Aika varhain, vuosia vuosia sitten, päästin itseni pahasta ja sanoin ääneen, sanon edelleen ääneen: ja mähän en siis leiki. Voin pelata lautapelejä ja korttia ja tietokoneella. Voin liikkua luonnossa ja viedä sinne lapsen ja vaikka kaikki hänen kaverinsakin kerralla ja teen sen mielelläni. Voin lukea hiljaa tai ääneen tai hassuilla äänillä tehdä sen. Voin lukea vaikka koko luokalliselle ykkösiä ja kakkosia ja aa- ja beeluokkalaisia samaan aikaan tai erikseen. Tai päiväkodissa tai kirjastossa; tulkaa minun tyköni kaikki lapset ja lapsenmieliset, niin minä luen teille sadun. Voin piirtää ja värittää ja teroittaa kyniä niin paljon, että kumpaankin peukaloon nousee vesikello ja ehkä etusormeen myös. Mutta en leiki. Sillä: mähän en siis leiki.

Mutta tässähän pitelen sylissäni paradoksia, joka on kooltaan elefantti tai vähintään Totoro. Sillä samaan aikaan kun julistan rintaröyhelöt vastatuulessa vipattaen oikeuttani olla leikkimättä, ajattelen: luovuuden ytimessä nimenomaan on leikki¹.

Eli mitähän hittoa nyt?

Palataan ajassa taaksepäin ja sanataideohjaajan koulutukseeni. Pidän itseäni sukkelasti uusista asioista inspiroituvana ihmisenä, jolle maailma on rajaton aarreaitta täynnä mitä ihmeellisimpiä taianomaista hehkua säkenöiviä asioita. Toisaalta pidän itseäni myös jähmeänä ja muutosvastarintaisena ja kaikkea muuta kuin spontaanina. Ja kun tarkastelen *luovuutta*, jonka tarkastelu on tietysti aina kiinnostavaa mutta myös käsitteen tasolla ihan hirveän ongelmallista, ajattelen olevani luova ihminen.

Ja nyt pääsemme siihen luovuuden käsitteen ongelmallisuuteen kulttuurissamme. Toisin kuin luovuuden ympärille keskittyneessä hegemonisessa diskurssissa on vuosikymmenet tavattu mantrata, ajattelen, että jokainen on luova. Luovuus ei ole yksinomaan sidoksissa kulttuurissamme luovaksi toiminnaksi määriteltyihin aihealueisiin (kuvataide, teatteri, kirjoittaminen, tanssi jne.), vaan se on yksi peri-inhimillisistä ominaisuuksista, niistä, jotka jonkinasteisina löytyvät meistä jokaisesta sisältä – ja joita näin ollen voidaan myös aktivoida ja harjoittaa ja houkutella esiin. Palaan tähän taatusti vielä tulevaisuudessa, sillä niin kiinnostava tämä luovuuden (ja myös esimerkiksi lahjakkuuden [heh] ja nerouden [pah]) mystifiointi kulttuurissamme mielestäni on.

Pienen sivupolulla piipahduksen jälkeen kysynkin: miten voin samalla vihata leikkimistä mutta rakastaa luovuutta minussa? Luovuutta, jonka ytimessä on leikki (jota siis vihaan, tulikohan tämä jo selväksi?).

Kirjoitin sanataideohjaajan muistikirjaani isoilla kirjaimilla ILO ja ympyröin ILOn vaaleanpunaisella korostuskynällä. Suuren vaaleanpunasädekehäisen ilon alle kirjoitin: "ohjauksen lähtökohtia ovat ilo, kokemuksellisuus ja leikki".

Leikki. Taas se perkele on siellä.

Keskustelimme itsestämme leikkijöinä, ja vaikka pelkäsin koko ajan, että kohta meidät varmaan laitetaan muodostamaan joku ihmispyramidi tai jotain muuta älytöntä leikkimielistä, ei laitettu. Keskustelimme improvisaatioteatterista (ehkä jossain painajaisunessani ajaudun harrastamaan sitä) ja sitä kautta kasvoista, pelosta menettää kasvonsa. Siitä, kuinka aikuisille leikkiminen tosiaan voi olla vaikeaa, sillä siitä, leikillisyydestä, on joutunut aikuistuessaan opettelemaan pois.

Millaista aikuisena oleminen on? Etenkin, jos aikuisuutta vertaa lapsena olemiseen? Aikuisuus on jäykkää, vakavaa, järkevää, suunnitelmallista ja organisoitua. Asiallista ja sivistynyttä. Mitään ei jätetä sattuman varaan, ja hulluttelevia ihmisiä pidetään… no, vähän hulluina. Leikillisyydelle on omat leikillisyydelle varatut hetkensä ja vain ne: komediaa saatetaan katsoa telkkarista tai stand up -esityksen yleisöstä käsin, mutta auta armias tai kuka tahansa, jos se alkaisi tihkua, vuotaa arkeen. Komedia, huvi, hauskanpito. Leikki? Koko yhteiskuntahan ajautuisi kaaokseen.

Siinä kun kirjoitan ohjaajan muistikirjaani millainen leikki sopii omaan ohjaamiseeni? korvien väli täynnä toinen toistaan asiallisempia ajatuksia, tajuan. Leikkiminen on minulle helppoa, kun saan tehdä sitä koiran kanssa. Kun leikin koiran kanssa, olen rajaton. Täysin vailla estoja. Play as if no one is watching. Niin helppoa. Voin huutaa ja kiljua ja karjua ja nauraa ja elehtiä kuin mielipuoli. Voin juosta ja hyppiä ja kieriä maassa ja painia koiran kanssa nurmikolla ja hiekkakentällä niin että meillä on kummallakin taskut ja suut ja varpaanvälit täynnä nurmikkoa ja pölyä.

Sillä koira ei arvostele.
Koiran kanssa en menetä kasvojani.
Ja oikeastaan: mitä paremmin koiran kanssa leikin, sitä parempi ihminen minä hänelle, koiralle olen.

No niin. Olin itseeni täydellisen tyytyväinen ratkaistuani tämän totoronmittaisen paradoksini. Osaan leikkiä koiran kanssa oikein hyvin ja se on minusta aidosti hauskaa, mutta en yksinkertaisesti halua leikkiä ihmisten kanssa, sillä pelkään kuollakseni arvostelluksi ja yhteisön ulkopuolelle suljetuksi tulemista. Voilà.

Paitsi että.

Tietynlainen leikkiminen on yksinkertaisesti vain tylsää. Vaikka nyt se "oo sää tää vauvakivi" -tyyppinen leikki. Ei siinä ole kysymys hyväksytyksi tulemisen tarpeesta tai toisaalta torjutuksi tulemisen pelosta. Se on vain yksinkertaisesti ihan hitsin t y l s ä ä. Se on jähmeää ja teennäistä ja ja ja. En osaa sitä.

Mutta! huomaan huomaavani. Enhän itse asiassa osannut aluksi leikkiä koirankaan kanssa, jokin pieni ja heiveröinen ääni sisälläni muistuttaa. Kun ensimmäisen oman koirani saamista vielä odotellessani leikin ensimmäistä kertaa vieraan koiran kanssa oikeasti, arastelin. En osannut liikkua, en elehtiä. En uskaltanut käyttää ääntäni. Olin varovainen ja hidas ja tahmea. Olin kuin kiteinen hunaja, jota koira yritti parhaansa mukaan purkissa tikulla sekoittaa. Itse asiassa olin kuin se tomppeli polyesteritukkainen vauvanukke, jonka annoin ilomielin pikkuveljieni leikkeihin, kun en itse syttynyt siitä, nukesta joka oli yhtä kuin kuollut. Minä en osannut leikkiä koiran kanssa, sisäsyntyisesti minä asiallinen aikuinen ihminen en osannut. Mutta minä opettelin.

Leikki, se perkele.

Olisikohan niin, että sekin on meissä jokaisessa sisällä? Että sekin on jotain, jota voi aktivoida ja harjoittaa ja houkutella esiin? Eikä se silti välttämättä tarkoita oo sää tää vauvakivi -meininkiä, vaan jotain muuta, jotain vähän erilaista, jotain omanlaistani… mutta leikkiä yhtä kaikki.

Meikä siellä ihan omimmassa puuhassaan.

Helmikuun lainaus

on ystäväni Annen (

Anne Muhonen

) uunituoreesta säeromaanista Kuuden kättelyn sääntö (Hertta Kustannus 2025)². Otin teoksen mukaani koulutusreissulle ja se imaisi minut maailmaansa niin, että päädyin lukemaan sitä myös paikallisessa ravintolassa odotellessani jotakin, jonka nimessä oli tofu ja Taj Mahal (ja siemaillessani ihanasti viiniä siinä, aika luksusta).

Kuuden kättelyn sääntö on kuin yhtäkkinen raikas tuulahdus nuoruutta ja rajattomuutta ja helmeilevää omenaviiniä, vähän pirskahtelevaa. Ja toisaalta se on nuoruutta kaikessa epävarmuudessaan ja haavoittuvuudessaan. Matka Pihlan jalanjäljissä Barcelonaan ja Madridiin oli samalla matka omaan nuoruuteeni ja kaikkeen siihen jännittävään, mitä maailmalla oli tuolloin tarjottavanaan. Sydämelliset onnittelut Anne vielä, ja kiitos kirjasta. ♡

"Yhtäkkiä ymmärrän, / ettei minun tarvitse todistella mitään, / sinulle tai muillekaan. / Tein (oikeasti!) matkan itseäni varten. // Ja oikeastaan tiedän myös, / mitä haluan, / ainakin juuri tällä hetkellä. / Ehkä sen pidemmälle ei tarvitsekaan tietää? / Aina tulee uusi aika."

---

Ps. Ja siis mähän muuten leikin. Ihan testimielessä otimme lapsen kanssa peräti viisi pikkukiveä ja siitä niin vaan heittäydyimme leikin pyörteisiin. Oli äitikivi (yllätys) ja lapsikivi (sekin suuri yllätys), mutta oli myös isäkivi, koirakivi ja haikivi. Yhtään lasta tai äitiä ei vahingoitettu testileikin aikana, ja lopulta oli jopa niin hauskaa, että kierimme lattialla vuorotellen vatsojamme huutonaurusta pidellen. Who knew?

Pps. Tämän naakkapostini aihetta koskien sattumalta silmiini osui Tiia Trogenin kirja Leiki kanssani: leikillisyys vanhemmuuden tukena (Kirjapaja 2024). Teosta selailtuani ymmärrän äkkiä käsittäväni leikin liian suppeasti. Leikkimistä on myös esimerkiksi lautapelien pelaaminen, loruttelut ja tarinaleikit (aivan paras tapa kuluttaa aikaa automatkoilla on kertoa tarinaa siten, että jokainen lisää siihen aina vuorollaan uuden sanan; sekä aakkosleikki, jossa jokainen sanoo vuorotellen tietyllä kirjaimella alkavan sanan – tämä on myös hauska tapa tutustua sana-assosiaatioihin toisen henkilön näkökulmasta).

Trogen sanoittaakin niin hyvin tämän (paradoksini): "[l]eikillisyys on suhtautumistapa tilanteisiin. Siinä yhdistyvät leikki, huumori, luovuus ja ilo". Ei siis tarvitse jäädä pyörittelemään niitä kiviä tai yrittää väkisin löytää itsestään nukkejenrakastajaa. Leikkimistä vieroksuvaa saattaa auttaa koko ajatuksen kääntäminen leikin sijaan leikilliseksi suhtautumistavaksi koko elämää kohtaan. Ainakin itse samaistun tähän paljon paremmin.

Ppps. (Ihan mahdotonta nyt näiden peeässien kanssa tämä homma, mutta) osana sanataideohjaajan koulutustani otan kesällä ohjattavakseni sanataiteen / luovan kirjoittamisen harjoitusasiakkaita. Osan koulutuksista järjestän verkossa, osan livenä. Laitapa siis nyt jo tämä korvan taakse, jos ajatus inspiroivasta, luontoyhteyttä tukevasta ja yksilön rajoja kunnioittavasta sanataideharjoittelusta vetää puoleensa. Voin jo nyt luvata, että yhtä ainuttakaan ihmispyramidia emme tule tekemään.

1. se perkele

2. Anne muuten kirjoittaa nykyään Substackissa ja kertoo kirjastaan enemmän täällä.