Hidas elämä – en halua sitä, enkä kyllä nopeaakaan
Tässä kirjeessä ei polteta kynttilöitä eikä rakenneta ihanne-elämää.
Muistatko viime viikolla Elinalle lähettämäni kirjeen hitaasta elämästä ja siitä, onko sen tavoittelussa mitään mieltä? NO NYT ELINA VASTASI!
Elina on digitaalinen suunnittelija, kirjoittaja, metsänomistaja, valmentaja ja vapaa olento. Voit tilata hänen All That You Are -uutiskirjeensä täältä.
Kirjoitamme kevään mittaan muutaman kirjeen suosikkiaiheestamme hitaasta elämästä. Lämpimästi tervetuloa lukemaan ajatustenvaihtoamme ja osallistumaan myös keskusteluun. ♡
Kuhmo, 8. huhtikuuta 2025
Heippa Janina,
Kiitos kirjeestä! Hidas elämä, ah mikä aihe!
Lyhyesti sanottuna, ei, en tavoittele hidasta elämää missään muodossa. Enkä kyllä nopeaakaan.
Hitaan elämän eetos on minusta tosi mielenkiintoinen. Somen syövereistä löytyy toki ne 537 miljoonaa höyryävä teekuppi -kuvaa, mutta mitä se sellainen hidas elämä ylipäänsä tarkoittaa, jos ei halua tyytyä ympäripyöreyksiin intohimonsa toteuttamisesta tai kynttilöiden polttelusta syysiltana?
Estääkö juoksulenkillä käyminen hitaan elämän, kun eihän juokseminen ole hidasta? Vai onko? Entä jos ensiksi juoksee ja sitten makaa riippumatossa, niin kumpaa se elämä silloin on, hidasta vai nopeaa? Entä jos tykkää pyörittää artesaanipizzaravintolaa tai remontoida tai ajaa rallia, eikä saa nautintoa höyryn tuijottamisesta (paitsi saunassa)?
Kun olis aikaa on tietysti hemmetin yleismaailmallinen toive, enkä usko että on ketään, joka ei olisi sotkeentunut ajan gravitaatioon–siihen imuun jolla aika vie meitä. Järjetön määrä ihmisiä viettää päivänsä rynnäten yhdestä merkityksettömästä suorituksesta ja tuottavuuden pikavoitosta toiseen.
On helvetillistä huomata, että elämä meni, hävisi, hukkui johonkin. Katosi jahdatessa lisää ja enemmän. Valui käsistä jättämättä muistikuvaa, lihasmuistia, taitoa, kokemusta.
Ymmärrän paremmin kuin hyvin kaipauksen elämään, joka pistäisi hymyilyttämään tai vaikka ihan naurattamaan, eikä takertuisi kurkkuun kuin kylmä ja kokkareinen kaurapuuro.
Kirjeessäsi kirjoitit, että “Mutta rehellisesti sanottuna tämä hitaan elämän tavoitteluni ja siinä onnistuminen myös, on näin jälkikäteen nähtynä ollut voimakas vastareaktio hyvin suorituskeskeiselle ja kiivaalle elämälle, jota nuorena ja nuorena aikuisena elin. Suorituskeskeiselle ja kiivaalle ihmiselle, jollainen olin.”
Allekirjoitan tämän ihan täysin.
Jos peilikuva muistuttaa hyperventiloivaa oravaa, niin silloin todellakin on aika hidastaa, ennen kuin läsähtää päin kuusta.
Jos on pitkään ylivirittänyt hermostonsa, juossut, hustlannut, kiristänyt päänsä aivosumuun, säläsäätänyt ja suorittanut, on varmaankin korkea aika pysähtyä, kuulostella, tunnostella, hidastella, fiilistellä. Homman tasapainottaminen vaatii suurella todennäköisyydellä toista äärilaitaa – fyysisesti ja henkisesti – ehkä pitkäänkin.
Silti se on vain yksi laita joka suuntaan levittäytyvässä kudelmassa nimeltä elämä, joka ei koskaan ole vain jotain yhtä tiettyä, lineaarisella janalla liikkuvaa jatkumoa.
Minä en usko mihinkään stabiiliin olemisen tilaan ja muotoon. Ainut pysyvä, liikkumaton ja järkähtämätön löytyy meidän sisältä, mutta se olemus on sanojen tuolla puolen, ja ytimen ympärillä elämä tanssii valssia, salsaa ja breakdancea, koskaan täydellisesti pysähtymättä.
Se, että elää tavalla, joka tuntuu hyvältä, omalta ja oikealta itselle, on eri asia kuin parempi-huonompi lappujen liimaaminen hitaan ja nopean päälle.
(En käsitä ihmisten kiihkoa määrittelyjä ja hyvä-huono lappujen liimaamista kohtaan. Joka helekutin asiasta täytyy näperellä joku kaavio, rakenne tai systeemi, jolla yrittää hallinnoida ja kontrolloida elämää.)
Elämän rytmisyys vaihtelee: yksittäisen päivän sisälle mahtuu nopeampaa tempoa ja hitaampaa tempoa. Elämänvaiheet ja muutokset vaikuttavat rytmisyyteen. Toisinaan on rauhallista, toisinaan hönkä päällä. Kausittaisuus on äärimmäisen luonnollista: toiminnan aika tulee levon, reflektointi uuden rakentamisen jälkeen.
Luonto liitetään usein hitaan elämän paatokseen, ja se on minusta koomista. Erityisesti pohjoisilla leveyksillä, jossa kasvukausi on ylitsepursuavan kiihkeä, mikään ei voisi olla kauempana hitaasta kuin kesäinen luonto. Siepot ruokkivat pysähtymättä poikasia, jänikset tekevät omiaan liukuhihnalta. Tahti, jolla kasvit ja puut työntävät nuput ja kukat ja vartta ja lehtiä ja käpyjä ja hedelmiä, on hengästyttävä. Maisema muuttuu päivissä, jokainen neliösenttimetri puskee vihreää. Kevään ja alkukesän kaikissa sävellajeissa laulava hurmos vaimenee parin, vähän pastellinsävyisemmän tunnin ajaksi, ja jatkuu taas samalla ryskeellä.
Oivallus siitä, että elämä kulkee minun lävitseni, minä en kulje elämän läpi, on muuttanut minun suhtautumista aikaan ehkä eniten.
Jos on kauan sivuuttanut itsensä ja hustlannut kehon ja mielen henkitoreisiin, hidastaminen auttaa huomaamaan syrjään työnnettyjä tunteita, tarpeita ja unelmia. Katsomaan elämän kauneutta. Miettimään, mikä itselle on tärkeää.
Ajoittain me kaikki tarvitsemme hiljaisuutta, jopa pakenemista.
Tietoisuus, merkityksellisyys ja läsnäolo eivät kuitenkaan ole synonyymejä hitaudelle, eivätkä ne tarvitse pysähtymistä.
Tietoisuus voi elää ja hengittää kaikkialla. Läsnäolo elää kaikissa nopeuksissa. Merkityksellisyys syntyy kokemisen kautta – ja se ei koskaan ole vain hidasta.
Mitä sinä ajattelet nykyään hitaasta elämästä? Jos hitaan elämän tavoitteesi on karissut, niin onko jotain muuta tullut tilalle?
xo Elina
Jos et vielä ehtinyt lukea Elinalle viime viikolla lähettämääni kirjettä, löydät sen helposti tästä näin:
