Hidas elämä – elämä ei ole hidas prosessikaavio

Vielä kerran hitaasta elämästä, puritanismista ja miksi iloa ei voi paketoida vain pastellisävyihin

Kävimme tänään, toukokuun viimeisenä lauantaina, lapsen koulussa laulamassa Suvivirttä, saamassa todistuksia ja jäätelötuutteja ja poseeraamassa koulun pihakuusen edessä, siristämässä silmiämme auringolta niin kirkkaalta. Lasten kirmatessa kohti helteenletkeitä hitaita aamuja ja aikatauluttomia auringonkimmeltäviä päiviä, onkin mitä mainioin hetki avata minun ja Elina Haverisen Letters on Slow Living -kirjeenvaihdon viimeinen kirje, Elinan vastauskirje minulle.

Hidas elämä on ihmeellinen utopian kaltainen ihanne, joka välähtää silmiemme eteen tuon tuosta sosiaalisessa mediassa, elämäntaito-oppaissa ja keskusteluissa luovuudesta, näissä muun muassa. Samalla kun hitaampi elämänmeno voi tuntua tavoiteltavalta, on se kuitenkin pikemminkin oire jostain kuin tavoite sinänsä, ajattelen. Katsotaan, mitä Elina aiheesta viisaasti ja säkenöivine ajatuksineen kirjoittaa.

Kiitos kun olet ollut mukana hitaiden kirjeidemme vaihdossa tämän kevään.
Seuraavaksi on taas luvassa jotain ihan muuta.
♡

Piikkiö, 31.5.2025

Janina! Kiitos kirjeestä!

Tiedätkö, me ollaan kuljettu tämän hidas elämä -hommelin kanssa muutaman kirjeen verran, ja edelleenkin minun käteni huitaisee hämähäkin verkkoa, kun yritän saada siitä kiinni. Jäljelle jää kasa kuitua, jolla ei ole muotoa.

Mutta että mikä siinä loppujen lopuksi tökkii, se on ihan älyttömän hyvä kysymys! On niin helppoa olla älykkään (?) kriittinen sitä ja tätä ja tuota kohtaan, mutta kun tonkaisee vähän syvemmältä, hommat ei olekaan niin yksinkertaisia.

Ärsyttääkö minua utuiset kontrastit ja harmoniset väripaletit ja taitavasti editoidut videot? No ei. Oon nähnyt lukemattoman määrän auringonnousuja ja -laskuja laitumen kulmasta, suon laidasta, vaaran päältä, puutarhan kuningaspihlajan juurelta. Niistä moni on ollut just niin utuinen ja harmoninen ja tunnelmallista valoa läikehtivä kuin siellä feedissäkin. Mutta yhtälailla oon myös lukemattomat kerrat ottanut vastaan räntää suoraan Mordorin pimeydestä ja viimeisetkin nahkat poskipäistä riipivää pakkasta. Toisinaan ne rännät ja pakkaset ovat tehneet minusta enemmän läsnäolevan kuin elokuun illan kultainen hehku.

Nouseeko minun verenpaine myymisestä? Ei siitäkään, oikeastaan päinvastoin. Jos jollakulla on tarjota korvausta vastaan kaistale Sardinian rantakallioita ja riippumatto oliivipuun alla, miksi siitä ei saisi kertoa? Miksi olisi väärin, että hiljaisuusretriittejä vetävän lapsi saa tomaattipastaa parmesaanilla ja uudet kumpparit kun entisissä on reikä? Pitäisikö joogaopettajan mennä siivoamaan toimistoja paikalliseen lasikuutiohelvettiin ja tarjota asanat ilmaiseksi jos nyt sitten vielä ehtii ja jaksaa, koska kyllähän täällä kaikki muutkin kärsii ja henkisten ihmisten nyt muutenkin pitäis elää pyhällä hengellä, kun kerta niin *itun henkisiä ovat? Eikö niitä pitäisi myydä juuri siksi, että niillä on merkitystä? Koska hiljaisuudella ja ilolla on merkitystä?

Minua tökkii puritanismi–on vain jokin yksi, tietty, oikea tapa. Se tekee elämästä sääntökirjan, vaikka sen kuuluisi olla runokirja ja satunnaisesti myös käyttöohjeet mutteripannulle, joka vuotaa.

Retki lakkasuolle saattaa mahtua instakelpoisen hitaan elämän konseptiin: voi nuuskutella suopursun ja turpeen tuoksua, bongailla jätöksien perusteella eläinlajeja, syödä mahan täyteen suon kultaa nuotiolla paistetun juustoleivän kyljessä. (Tai leipäjuuston, jos olet läntisen sanamuodon kannalla.) Yhtäläinen potentiaali kuitenkin on, että saapas hörppää suonsilmästä muutaman litran jääkylmää vettä, ja jos naama ei ole vielä turvoksissa hyttysten, mäkäräisten ja paarmojen joukkohyökkäyksen jäljiltä, se on sitä sen jälkeen kun tökkää kätensä vahingossa maa-ampiaispesään. Ja silti, silti, elämä kuiskaa totuuttaan siinäkin. Pistos, henkäys, silmänräpäys kerrallaan.

Minua tökkii kaiken älyllistäminen–ajattelun ylikorostaminen kokemisen ja tekemisen kustannuksella. Kehitellään jokin systeemi tai optimointijärjestelmä tai tai metodi luomaan hallinnan tunnetta, ja humautetaan siihen päälle vielä tymäkkä hyvä-huono -arvokuorrutus, jolla vertailla minua ja muita. Ei elämää voi taulukoida, vaikka excel loisikin illuusion kontrollista.

Minua tökkii yritys hallinnoida elämää silotellulla kauneudella. Elämä on kaunis silloinkin, kun tee maistuu mullalta ja kissa oksentaa karvapallon olohuoneen persialaismatolle.

Jos haluaa kirjoittaa kirjan tai remontoida talon, mahtuu tekoprosessiin kaikenlaista. Haaveilua ja kiirettä. Suunnittelua ja tekemistä. Pieleen menneitä kokeiluja. Kirosanoja. Hiljaista tyytyväisyyttä. Hajonneita mäkbuukkeja ja sirkkeleitä. Tunnetta siitä että kaikki virtaa ja että mikään ei virtaa. Hetkiä jolloin istuu editoidun luvun tai valmiin lankkulattian edessä ja toteaa ihan vaan itelleen, että on kyllä helevetin hyvä.

Me ollaan puhuttu lavealla pensselillä maalaamisesta ja musta se pätee siihen, mitä oletan, että “hitaalla” elämällä pyritään tavoittelemaan: iloa, nautinnollisuutta, tietoisuutta ja elämän kokemista.

Niitä tuppaa olemaan eniten siellä, missä niitä ei ole yritetty hallinnoida: sulloa mihinkään tiettyyn standardiin, ohjesääntöön, sävymaailmaan. Ei suorittamiseen ja puskemiseen, mutta ei myöskään pastelliseen pehmeyteen. Remppa- tai kirjankirjoitusprojekti voi olla täynnä luomisen riemua, vaikka seassa olisi kusisia päiviä. Hillasuo humauttaa retkeilijän päälle turpeen täydeltä elämää, riippumatta siitä, onko se suon kultaa vai maa-ampiaispesiä. Mitä vähemmän takertuu johonkin yhteen ainoaan oikeaan olotilaan, jää kyttäämään jokaista päänsisäistä ailahdusta, jokaikistä tunteen heilahdusta, sitä vapaammin ilo virtaa.

Ilo ja läsnäolo ja olemisen onni tarkoittaa, että välillä saattaa ja saa olla paskaa. Ei välttämättä, ei ehkä päivittäin, ei jossain ennustettavissa määrin, mutta että saattaa ja saa olla. Ja se saattaa olla jopa huvittavaa.

Kirjoitit, että valitset tulla ja mennä ja porhaltaa ja aikatauluttaa kalenterisi ja viilettää niimmaanperkeleesti, koska just nyt on niin monta kiinnostavaa juttua opittavaksi ja uutta ihmistä tutustuttavaksi ja hommaa johon laittaa itsensä likoon. Ja että ehkä ensi vuonna muutat erakkomökkiin ja tuijotat teekupin höyryä päätyöksesi. Ehkä.

Minusta tuossa kiteytyy kaikki olennainen. Minusta se kuulostaa elämälle. Ei hitaalle eikä nopealle, vaan elämälle.

Elina xo

Saatat olla kiinnostunut myös näistä

Hidas elämä – mitä se oikein tarkoittaa?

Hidas elämä – en halua sitä, enkä kyllä nopeaakaan

Hidas elämä – linnunpöntöistä, teekupposista ja tasapainon illuusiosta