73 x kiitos!

73 ääntäni on 73 ääntä metsiensuojelulle, 73 ääntä lähiluonnon säilyttämiselle, 73 ääntä kulttuurille, pehmeille arvoille ja yhteisöllisyydelle.

Ah nyt mä en kestä! huudahdan ääneen eräänä aamuna istahdettuani työtuolilleni ja luotuani katseeni ikkunasta. Naapurin pihalla on samanlainen tuuhea muinoin muotoon leikattu kuusi kuin jollainen meidänkin pihallamme on. Minulla on ullakkohuoneeni työpöydältä suora näköyhteys tähän kurittomaan, etäisesti pehmistötteröä muistuttavaan kuuseen, ja nyt näen, kuinka meidänkin pihalla koko viimeisen puolivuotisen ilakoinut harakkapariskunta tekee sen latvaan pesää. Harakat valitsevat syreeniryteiköstämme sopivan kokoisia risuja ja lentävät ne nokissaan sinnikkäästi kuuseen monen päivän, ehkä viikkojenkin ajan.

Harakan pesä on muutakin kuin lookini hyvin nukutun yön jälkeen. Harakan pesä on valtava joka suuntaan kuusesta sojottava laitos, keppisäkkärä, jos se on sana. Enkä voi kuin ihmetellä lintujen uutteruutta, heidän tarmokasta pesänrakennustaan myös hetkellisen huhtikuisen takatalven fysiikan lakeja uhmaavissa, luut, myös varmasti ne ontot, ytimiään asti jäädyttävissä tuulenpuuskissa.

Siis eihän tää oo tottakaan! huokaisen. Saan eturivin paikasta katsella heitä, työhuoneeni ikkunan edessä pesiviä harakoita.

Yhtä lailla huudahtelin ja huokailin täällä sunnuntaina, vaalipäivän iltana. Jos muistatte, olin lupautunut Liedon Vihreiden kuntavaaliehdokkaaksi:

Koijärveltä Lietoon

ja mikä aluksi tuntui hämmentävältä ja hämmentävyydessään absurdiltakin, kasvoi minuun kiinni kuin haavankeltajäkälä itseensä haapaan. Epäuskoinen "minäkö politiikkaan?" vaihtui viikkojen edetessä yhä tarmokkaammaksi "minä politiikkaan!". En kuitenkaan ehtinyt tehdä vaalityötä juuri ollenkaan (ja se hävettää vähän edelleen), ja kaikkein parhaimpana vaalityöaikana sairastuin lisäksi johonkin kausiflunssaan, jouduin perumaan osallistumisiani muuallekin kuin vaaleihin liittyviin tapahtumiin – ja seliseliseli.

Niinpä tein matkaa Kouvolasta, istuin tietokoneella, tein jotain yhdentekeviä töitä en edes muista enää mitä ne olivat, kun ystäväni laittoi viestin, jossa oli monta riemullista hymiötä ja onnittelut upean ennakkoäänimäärän saamisesta. En rehellisesti ajatellut saavani kuin joitakin yksittäisiä ääniä sieltä sun täältä… ja löydettyäni vihdoin itsekin linkin ajantasaisen ääntenlaskutilanteen seuraamiseen, suustani pääsi paljon muutakin kuin ah nyt mä en kestä ja siis eihän tää oo tottakaan. Ennakkoäänimäärän julkaisun jälkeen näytti siltä, että menen heittämällä valtuustoon, minä! Illan mittaan tilanne kuitenkin eli ja tasoittui ja "normalisoituikin". Jäin ensimmäiselle varasijalle kaikkiaan 73 äänellä, mikä on aivan liikuttavan, odottamattoman, uskomattoman paljon enemmän kuin koskaan ikinä kuuna päivänä osasin odottaa.

On monta tunnetta.
Tyrmistys.
Epäusko.
Riemu.
Toivo.
Pettymys.
Huojennus.
Rauha.

En tietenkään tiedä, miksi kaikki nämä 73 ihmistä ovat äänestäneet minua. Tai tiedän ainoastaan äänestäjien joukosta, miksi minä itseäni äänestin. Ihmisillä on varmasti ollut eri syitä äänestää minua. Spekulaatiot sikseen, mutta uskon vahvasti, että usean vuoden ajan eri kanavissa esille tuomani luonnonsuojelun arvot ovat olleet keskeisessä asemassa tässä.

Elin pitkään ullakollani melko eristäytynyttä elämää. Pikku hiljaa kuitenkin kasvoin niihin saappaisiin, jotka itse sieltä kaapin perältä itselleni valitsin, vähän liian suuriin, vähän kuraisiin, mutta tukeviin ja hirmuisetkin myrskyt kestäviin.

73 ääntäni on 73 ääntä metsiensuojelulle, 73 ääntä lähiluonnon säilyttämiselle, 73 ääntä kulttuurille, pehmeille arvoille ja yhteisöllisyydelle.

Juuri nyt tässä hetkessä, kun olen jälleen kerran uuden äärellä osana Liedon Vihreiden valtuustoryhmää kaudelle 2025–2029, ajatus äänestäjieni tuesta näille arvoilleni, näille yhteisille arvoillemme, kannustaa ja kannattelee.

Rakastan.

Kuinka parhaiten voin palvella yhteisiä arvojamme, mietin sitä yhtenään. Mietin sitä ja keksin sen vielä.

Kiitos.

Heti vaalien jälkeisenä aamuna lähdin jälleen Helsinkiin, nyt kuuntelemaan Frank Martelan esitystä aiheesta "Kuinka säilyttää toimintakyky ekologisessa kriisissä". Tapahtuma järjestettiin Puistokatu 4:ssa, tieteen ja toivon talossa. Olen miettinyt aihetta paljonkin, ja todennäköisesti palaan siihen joskus. Juuri nyt kannattaa kuitenkin lähentää kuvaa Martelan esitysdiaan. (Siinä sanotaan "Give me coffee to change the things I can and wine to accept the things I cannot".) Vaikka asia on vakava, kaiken ei tarvitse olla. Omalla suhtautumisella voi vaikuttaa paljon.

Kotona kaivelin ulkorakennuksesta talvelta jääneitä viimeisiä metsähiiren säästämiä auringonkukansiemeniä, ja lahjuksineni minut vastaanottivat upeasti hehkuviin kevätpukuihin sonnustautuneet vihervarpuset. Laitoin siemenet vanhaan kannonnokkaan ja tokaisin, voi teitä pienet vihreät miehet! Se oli huvittava hetki kaikkine tahattomine viittauksineen niin X-Filesiin kuin vaaliviikonloppuunkin.